"Ollaan tässä vainaita."
Like 2006. Alkuteos A Varandado Frangipani, 2004. Suom. Sanna Pernu. 170 s.
Mia Couton romaani Plumeriaveranta on mosambikilaista maagista realismia. Romaanin juoni rakentuu yksinkertaisten tapahtumien ympärille: vanhainkodin johtaja on murhattu ja poliisi saapuu paikalle selvittämään murhaa. Siihen yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. Romaanin kertoja on kuollut mies, jonka henki siirtyy poliisiin ja tarkkailee maailmaa hänestä käsin. Poliisi puolestaan koettaa hastatella vanhainkodin asukkeja ja henkilökuntaa, ja kuulee jos jonkinlaisia kertomuksia, joissa kussakin todellisuus pakenee omalla tavallaan.
Totuuksia ja tarinoita on monia, mitä kuvaa myös seuraava sitaatti: "Marta tuntui olevan runollisella tuulella. Hän sanoi, että valo on vettä kevyempää ja sen heijastukset veden pinnalla kuin kuukaloja, tulileviä. 'Näiden vanhusten muistot ovat samanlaisia, ne kelluvat kevyempinä kuin aika.'" Poliisin ongelmaksi ei muodostu se, etteikö kukaan tunnustaisi murhaa, vaan pikemminkin se, että tunnustuksia ja tarinoita tulee enemmän kuin yksi.
Romaanin kerronnassa nautin maagisen realismin absurdiuden ja elämänviisauksien vaihtelusta. Romaani kommentoi esimerkiksi naiseutta "Meillä naisilla on aina uhka pään päällä: nuorina meidän ei anneta elää ja vanhoina haukutaan kun ei kuolla", vanhuutta "Kyllähän minä tiesin, että vanhuus ei tuo viisautta, vaan antaa yksinkertaisesti luvan uusiin hullutuksiin" sekä yksinäisyyttä: "Ikävää? Ketä minä olisin ikävöinyt? Päinvastoin, yksinäisyys sopi minulle oikein hyvin. Vannon puhuvani totta. Minulle sopii vallan mainiosti, että olen kaukana kaikista läheisistä. Eipä tarvitse kuunnella niiden valituksia ja sairauksia, Ei tarvitse nähdä kenenkään läheisen kuolevan. Täällä minä olen kaukana niiden kuolemasta. Se on niitä pieniä iloja, joita minulla vielä on. Näin etäällä, kaiken tämän välimatkan päässä asumisessa on se etu, ettei ole perhettä. Sukulaiset ja entiset ystävät ovat tuolla jossain, tuon meren toisella puolen. Kuolevat katoavat elämästä niin kaukana, että tuntuu kuin he olisivat putoilevia tähtiä. He putoavat ääntä pitämättä, eikä kukaan tiedä milloin tai minne." Tarkkanäköisiä havaintoja!
Kertojien ja todellisuuden tasojen vaihtelu tekee romaanista osin myös vaikeasti seurattavan. Kuka puhuu? Missä suhteessa hän on murhattuun johtajaan? Onko hän elossa vai kuollut, vanhus vai ei, hullu vai järjissään? Olisin kaivannut pysyvämpää todellisuusankkuria tai fokusta kuin kuolleen miehen sielu elävän poliisin ruumiissa pysyäkseni paremmin kertomuksen kärryillä. Jotain viehättävää tässä romaanissa kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti