keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Karkkipäivä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin dramatisointi Markus Nummen romaanista Karkkipäivä (2010) on onnistunut, ehdottoman suositeltava ja riipaisevan ajankohtainen teatteriesitys. Romaanista on poimittu  olennainen ja rajattu joitain teemoja ulkopuolelle - kaikkea ei voi tuoda lavalle. Fokus on Tok Kilmoorissa ja kirjailija Arissa sekä prinsessa-Sessan äidissä, tilanhallintasuunnittelija Paula Vaarassa. Sosiaalityöntekijät toimivat pikemminkin kertojina tai kehyksenä, eivät niinkään moniulotteisina henkilöhahmoina.

Romaani moninaisempine juonenkäänteineen on laajempi ja traagisempi kokemus kuin näytelmä. Näytelmäsovituksessa henkilöhahmot on profiloitu helposti tunnistettaviksi, mikä tarkoittaa osin ehkä karrikointia. Tämä ratkaisu toimii hyvin väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävässä näytelmässä, mutta korostaa samalla väkisinkin tekstin koomisuutta tragedian kustannuksella. Tämä ratkaisu on hyvä, sillä aihe on raskas ja teoksen viesti välittyy ehkäpä paremmin näin; kun katsomiskokemus ei ole musertava, aiheesta ja teemoista keskusteleminen näytelmän jälkeen on mahdollista.

Voisin kuvitella näytelmän työstämisenkin olleen vaativaa tosimaailman taustaa vasten; tänä syksynä puhuttanut ja järkyttänyt Eerikan tapaus tulee näytelmää katsoessa mieleen, varsinkin kun molemmissa osallisena on pikkutyttö. Niinpä näytelmä on väkisinkin jonkinlainen kannanotto toisaalta lastensuojelun tilanteeseen, toisaalta yleiseen välittämisen tai välittämättömyyden ilmapiiriin, johon kantaa on ottanut tänä syksynä muun muassa Niinistön kampanja.

Näytelmän henkilöhahmoista usea tuntuisikin kaipaavan elämäänsä juuri niitä "ihan tavallisia tekoja", joita myös Niinistö peräänkuuluttaa: jotakuta ihan tavallista aikuista, joka kuuntelisi, ja jos mahdollista, myös auttaisi. Aikuisen on kuitenkin helpompi "ottaa yhteyttä ammattilaisiin" kuin astua sisään toisen ihmisen maailmaan ja alkaa selvittää sitä, mistä siinä oikein on kyse. Näissä kohtauksissa näytelmä kuvaannollisesti asettaa peilin katsojan eteen - mitä sinä tekisit?

Lavastus on yksinkertainen ja videotekniikka on olennainen osa sitä. Paitsi kannanotto lastensuojeluun, näytelmä on myös puheenvuoro työelämän oloista ja vaatimuksista. Tilanhallintasuunnittelija Paula on näytelmän hahmoista hallitsevin ja tilaa vievin (tai ottavin) ja havainnollistaa osuvasti työelämän vaatimuksia sekä yksilön ylettömiä vaatimuksia itseään kohtaan.

Romaanin lukemisen perusteella epäilin ennakkoon näytelmän itkettävän jonkin verran, mutta enemmän se sai nauramaan. Naurun takana on kuitenkin suuria kysymyksiä selviytymisestä, pärjäämisestä ja menestymisestä - ennen kaikkea kuitenkin yhteydestä ja kuuntelemisesta. Onko onnellisia loppuja? Mikä siihen riittää?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti