Katri Lipson: Jäätelökauppias

 

"Vaadin, että saan nähdä käsikirjoituksen."

Tammi 2012. 293 s.

Katri Lipsonin esikoisromaani Kosmonautti (2008) voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Pidin paljon Kosmonautista. Jäätelökauppiaan maailmassa on tyylillisesti jokin samankaltainen sävy, mutta romaaneina teokset ovat hyvin erityyppiset.

Jäätelökauppias on hyvin hajanainen romaani. Se koostuu useasta osasta. Osissa vaihtuvat kertojat, aikataso ja miljöö - myös kerronnan tyyli. Jonkinlaisena punaisena lankana on Jäätelökauppias-elokuva ja sen tekeminen, temaattisesti taas valta ja sorto. Vallan ja sorron tematiikkaa valotetaan yksilön ja valtion suhteen kautta, perhesuhteiden kautta, yksilönvapauden illuusion kautta, toden ja fiktiivisen suhteen kautta sekä muutaman rakkaussuhteen kautta.

Myös kohtaamattomuus on läsnä läpi romaanin, monessa suhteessa. Hyvän esimerkin antaa Estherin ja Tomášin välinen yöllinen kohtaus:

"Tomaš kuiskaa: -Esther?
Naisen hengitys kuulostaa raskaalta ja välinpitämättömältä.
- Nukutko sinä?
Kun Tomaš ei saa vastausta, hän painuu takaisin makuulle, niin hiljaa kuin osaa, ja siinä he makaavat vierekkäin, toinen nukkuvinaan ja toinen uskovinaan toisen uneen. Se on sen verran monimutkaista että he velvovat pitkään toistensa hengitystä ja liikkumattomuutta kuunnellen."

Jäätelökauppias ei missään nimessä ole helppo romaani, mistä esimakua antaa jo sangen ympäripyöreä takakansiteksti, joka antaa välähdyksenomaisia katsauksia romaanin eri osioista, muutamista kohdista juonta, ja lopussa kysyy "Jos ihminen eläytyy rooliinsa kyllin, voiko minuuden raja häilyä?" Osin kysymys tuntuu perustellulle, mutta romaanissa on niin monia häilyviä henkilöhahmoja, että niistä kaikista on vaikeaa saada otetta, mikä onkin mielestäni romaanin heikkous. Kertomus koettaa ristivalottaa niin monia tilanteita ja suhteita, asettaa niin monia rinnakkaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, että konkretia jää osin ohueksi: kaikista henkilöhahmoista ei vain tule lihaa ja verta, uskottavia, todellisia.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

 

"Sydämelle elämä on yksinkertaista; sydän lyö niin kauan kuin voi."

Like 2011. Alkuteos Min Kamp. Første bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen. 489 s.

Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanista Taisteluni on ilmestynyt suomeksi tähän mennessä kaksi osaa. Kun ensimmäistä kertaa kuulin romaanista, kiinnostuin siitä, mutta ristiriitaisesti. Toisaalta minua kiehtoi ajatus rehellisestä ja tarkkanäköisestä, henkilökohtaisuuden kautta yleisinhimillisyyteen pyrkivästä tunnustuskirjallisuudesta, toisaalta minua epäilytti romaanin olevan vatvovaa ja skandaalinhakuista itsensäpaljastelua - tai varsinkin läheistenpaljastelua, tai kuvitelmaa siitä.

Epäilys osoittautui vääräksi. Knausgård kirjoittaa pohtivasti, esseistisesti ja kohti häpeää antaen vaikutelman siitä, että hän kirjoittaa juuri siitä mistä pitääkin, siis siitä, mistä kirjoittaminen on vaikeinta ja henkilökohtaisinta.

Taisteluni I jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee lapsuutta ja teini-ikää, toinen osa aikuiselämän alkua ja itsenäistymistä. Ensimmäisessä osassa vaikuttavinta on mielestäni teini-iän epävarmuuden ja siihen liittyvän kaikenlaisen säätämisen kuvaus - esimerkiksi se, mistä, miten ja kenen avulla saadaan hankituksi kaljaa, minkä valtavan vanhemmilta salailun projektin piilotettava kalja aiheuttaa ja millainen on tarinan päähenkilön kokemus erinäisistä teinibileistä; ylipäätään se, kuinka valtavia ristiriitoja muun muassa vapauden ja kontrollin tai uhmakkuuden ja turvallisuuden välille nuoruudessa liittyy.

Romaanin toinen osa keskittyy isäsuhteen ja isän kuoleman seuraamusten kuvaukseen. Se on varsin synkkää ja tunteellista luettavaa, mutta myös katharttista. Järkyttävässä kunnossa olevan isovanhempien talon, jossa isä on kuollut, siivoaminen konkretisoi surun ja sitä seuraavan muutoksen; jotain ja jokin on lopullisesti ohi, ja päähenkilö valitsee selviytymisstrategiakseen eteenpäinmenemisen ja asioiden selvittämisen - jota suursiivo talossa symboloi - asioiden hautaamisen ja tukahduttamisen sijaan. Isä on kuollut ja isä haudataan, elävillä on oma elämänsä, jota kuuluu jatkaa. Tai joka kuuluu aloittaa?

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

Teos & Schildts & Söderstöms 2012. Alkuteos Is. Suom. käsikirjoituksesta Leena Vallisaari. 366 s.

Ulla-Lena Lundbergin Jäässä on jotain viehättävää ja vangitsevaa. Tarinan keskiössä on pappi ja papin perhe. Nuori pappi Petter Kummel muuttaa ulkosaaristoon Luodoille vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa. Petter on idealisti, Mona realisti, mutta molemmat haluavat palavasti asettua asumaan Luodoille ja niin he myös tekevät.

Tarja Halonen valitsi Lundbergin Jään vuoden 2012 Finlandia-voittajaksi, ja ilman sitä olisin tuskin osannut tähän romaaniin tarttua.

Romaanin kerronta tapahtuu preesensissä ja perfektissä, mikä luo intensiivisen nykyhetken ja läsnäolon tunnelman. Kuvattavat tapahtumat ja mielenliikkeet ovat pääosin arkisia, mutta ne saavat kontrastikseen myös yleisinhimillistä pohdintaa toisaalta uskonnollista taustaa vasten (esimerkiksi papin suunnitellessa saarnojaan tai käydessä sielunhoidollisia keskusteluja), toisaalta fatalistista ja luonnonuskoista taustaa vasten (jota romaaniin tuo eritoten posti-Antonin hahmo).

Ainoa romaanin minäkertoja on  posti-Anton, jonka osuudet on kirjoitettu kursiivilla. Posti-Anton on linkki mantereen ja Luotojen välillä, toisaalta myös näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Posti-Anton kuljettaa postia säässä kuin säässä ja hän saa etiäisiä asioista. Romaanin lukemisen jälkeen jää sellainen olo, kuin posti-Anton, vuodenaikojen vaihtelu ja jää olisivat ne asiat, jotka ovat pysyviä - ihmiset elävät, kuolevat, rakastavat ja kokevat vastoinkäymisiä, ihmiselämä on kerrassaan häilyvää ja muuttuvaista; jotain ihmistä suurempaa, suurempisyklistä ja pysyvämpää on ehdottomasti olemassa. Se voidaan nimetä ja kokea eri tavoin tai se voidaan jättää täysin huomioitta, mutta se on ja pysyy.

Talvisirkus Afrikka @ Kaapelitehdas, Helsinki

Hupsuja poroja! Herkkää & hurjaa akrobatiaa! Tonttudubbaamista, hattutemppuja ja hiiri!

Tanssiteatteri Hurjaruuthin tämänvuotisen talvisirkuksen nimi on Afrikka. Teemaksi Afrikka on sopivan väljä, mutta luo joltisenkin punaisen langan ohjelmistoon, joka etenee ohjelmanumerosta toiseen riittävän hektisesti. Huumoria ja herkistelyä on sopivassa suhteessa aikuiseen makuun, tosin takarivistä kuului joidenkin akrobatianumeroiden aikana lapsen ääni joka kysyi, miks ne tekee tota samaa taas. Akrobatiaa on toisin sanoen ohjelmassa runsaasti, mutta mielestäni myös täysin perustellusti. Illan ensimmäinen akrobatianumero on ehdottomasti koskettavin ja intensiivinen - ballerina ja rengas. Tunnelma on kuin 1900-luvun alun sirkuksesta, samanaikaisesti äärimmäisen taitavaa, hallittua, traagista ja yksinäistä. Myöhemmät trapetsinumerot ovat tunnelmaltaan lämpimämpiä ja menevämpiä.

Jonglöörausta on vähän, mikä toimi hyvin. Toinen potentiaalinen sirkuksen kauhuelementti, siis mielestäni tylsä tai nolostusta herättävä osio, on pelle. Talvisirkus Afrikassa pelleilyosio oli yhdistetty erittäin onnistuneesti akrobatiaan ja toimi loistavasti.

Afrikka oli läsnä paitsi afrikkalaisten sirkustaiteilijoiden, myös musiikkityylin, taustavideoiden ja hyvin ideoidun kierrätyshenkisen puvustuksen kautta.

Yleisössä ei voi muuta kuin ihastella sitä, millaisen shown Hurjaruuth on saanut aikaan!

Helsinki Music Marathon @ Loose, Helsinki

Kolmipäiväinen sisäfestari Helsinki Music Marathon järjestettiin ensimmäistä kertaa nyt joulukuussa. Kävin Loosessa katsomassa kolme keikkaa.

Maailmanlopun tyttö & Hyeenat

Se oli hyvä keikka! - video toisaalta.

45 Degree Woman

Se oli aivan erilainen keikka kuin mitä Youtube-videoista olisi voinut päätellä, mutta laulajalla on upea ääni.

Turun Romantiikka

Ja sekin oli energinen keikka.

Dj Vesku @ Nordlandia

Ehkä näimme Dj Veskun. Kuitenkin: satamaansaapumiskappale Aikuinen nainen. Tästä, tyhjentävästi, ei ole mitään sanottavaa.

African Kitchen, Tallinna

African Kitchen on kiva ravintola Tallinnassa Uus-kadulla, aivan lähellä laivaterminaalia, mistä syystä moni muukin suomalainen on löytänyt paikan. Ruoka-annokset ovat edullisia - kallein kasvispääruoka maksaa kahdeksisen euroa.

Olen käynyt tässä ravintolassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tilasimme pääruokien lisäksi alkuruoat - vaikka olimme ravintolassa ajan kanssa, annoksista selviytyminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi, sillä alkupalat olivat kookkaita ja täyttäviä, pääruokien kastikkeessa käytetty pähkinäpohjainen suuruste puolestaan äärimmäisen tuhtia. Oli noloa jättää ruokaa. Niinpä nyt toisella kertaa tilasimme hillitymmin vain pääruoat.

Syömäni oritaiko, afrikkalainen kasviscurry riisin kera, oli herkullinen. Kastike oli melko tulinen ja runsaan kanelinen. Seuralaiseni valinta puolestaan ei ollut järin häävi: soijanuudelit oli kaikesta päätellen paistettu pannulla, jolla oli aiemmin maun perusteella paistettu lihaa ja annoksesta löytyneiden ruotojen perusteella myös kalaa. Ikävä yllätys.

Sisustukseltaan ravintola on viihtyisä ja henkilökunta sekä ystävällistä että kielitaitoista. Edullisin skumppapullo on hinnaltaan 13,50 euroa, mutta paikasta saa myös yli kahdensadan euron samppanjaa, mikäli törsäysmieliala koettelee asiakasta.

Epäonnisesta nuudelivalinnasta huolimatta suosittelen ravintolaa sekä tunnelmansa että ruokiensa puolesta.

Anja Kauranen: Kaipauksen ja energian lapset

 

"Kiitokset ja syytökset Äidille, äideille."

WSOY 1991. 190 s.

Olen lukenut Anja Kaurasen/Snellmanin tuotannon lähes kokonaan. Olen lukenut Kaipauksen ja enrgian lapset edellisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Jotkin Kaurasen kirjoista tuntuivat aivan eri teoksilta toisella lukukerralla, mutta tämän romaanin suhteen lukukokemus on säilynyt samankaltaisena.

Kaipauksen ja energian lapset kertoo Äidistä, "se on kertomus Äidistä, eikä pääty mihinkään johtopäätöksiin". Läpi romaanin käytetään me-kertojaa, lapsia. Luvut ovat hyvin lyhyitä, näemme Äidistä erilaisia särmiä, toisteisesti, erilaisina variaatioina. Määrittelevin näkökulma on nostalgia: on Iso Komero, jossa Äiti säilyttää Albumia, Menneiden Kesien Kuvia, ja eritoten sen viimeisen. Äidin elämä tapahtuu menneisyydessä, nuoruudessa, nykyisyys on vain pyrkimys kohti mennyttä, johon ei enää ole pääsyä. On olemassa hetkiä, jotka tuntuvat jatkuvan ikuisesti, mutta kun ne loppuvat, ne ovat loputtomasti ohi.

Paitsi kertomus tästä yhdestä äidistä ja hänen nostalgiastaan, joka monistuu hänen lapsissaan, kertomus "evakkoudesta toiseen ja kolmanteen polveen", romaani on myös näkökulma naiseuden ja äitiyden moninaisuuteen, erilaisiin vaihtoehtoihin, mikä näkökulma tulee eritoten esiin "Kiitokset ja syytökset Äidille" -prologissa.

Teksti on herkkää ja karkeaa, kaipaavaa niin kuin useissa Kaurasen teoksissa. Äidin monet suhteet, niin miehiin kuin naisiinkin, esitellään nimin kuten Hyvin Nuori Mies, Pitäisi Vähän Jutella tai Sinihuulinen. Muistellessaan mennyttä Äiti toteaa, "kaikki oli kaunista eikä mikään tehnyt kipeää". Parhaiten muistan tästä romaanista Äidin repliikin "saa olla tiedoissa aukkoja kunhan ei ole tunteissa", josta tulee mieleeni "menestyksestä menetykseen on vain yhden kirjaimen mittainen matka" - mutta se on toisaalta, ehkäpä Arabian Laurista, ehkäpä muualta. Nyt haluaisin lukea Ihon ajan, uudelleen.