Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

 

"Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä."

Teos 2013. 521 s.

Runollinen, kuulas, arkipäiväinen, raadollinen, tarkkanäköinen, rakkaudellinen. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on loistava romaani. Keskiössä on äidin ja tyttären suhde, kontekstina 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, valtasuhteet, taustalla sota ja vallitsevava epäluulon ja epäluottamuksen ilmapiiri. Romaanihenkilöt ovat historiallisia henkilöitä, aikansa oikeita ihmisiä. Äiti on venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva.

Pääaikatasoja on kaksi, vuoden 1923 Tsekkoslovakia ja vuoden 1939 Moskova. Tarinaa kerrotaan niin Marinan kuin hänen tyttärensä Aljan näkökulmasta. Tragedia tapahtuu monella tasolla - romaani on ihmissuhteiden tragedia, perheen tragedia ja yksilön tragedia kuin myös Euroopan, Venäjän, taiteilijan ja ihmisyyden tragedia.

Pelo kirjoittaa samanaikaisesti kuvallisesti ja konkreettisesti: "Yhdelle viikolle kaksi kuolemaa, kaksi kertaa elämä vetäytyi minun käsistäni, kuin maljakko olisi liukunut otteestani enkä olisi ymmärtänyt ottaa siitä kiinni. Ja tilalle aukeni musta läikkä, joka suureni, se imi kaiken itseensä, niityn, perhoset, auringon."

Romaanin taiteilijakuva noudattelee jokseenkin romantiikan taiteilijaneromyyttiä, siinä missä runous ja elämä ovat yhtä ja runoilijan tulee elää taiteensa näköinen elämä. Jokapäiväinen elämämme kuvaa arkea runoilijan kanssa jopa katkerasti:

"Olimme molemmat oppineet jo kauan aikaa sitten, että Marina roihahti yhtä nopeasti romansseilleen kuin niihin kyllästyi, ne olivat harvoin muuta kuin hänen mielikuvituksensa luomusta, sama juttu joka kerta, kuin Jeesus viikunapuun kohdatessaan, mutta hänen säkeensä vaativat sitä kuin maa lannoitetta, uuden runon ehtona oli aina uusi ja ylimaallinen kohde, joka yhdistäisi maan ja taivaan, kielen ja sielun, se oli hänen runousoppinsa, ja kaikki ihmiset, me mukaan lukien, olimme vain käyttötavaraa, statisteja hänen suuressa näytelmässään. Meidät oli yhtä helppo sysätä syrjään kuin näytelmän lavasteeet. Tämän opin olimme omaksuneet hyvin, sen ehdoilla elämä meni eteenpäin, se takasi kuohujen ja suvantojen vaihtelun, työrauhan, ja lopulta myös uuden runon, runoelman, lunastuksen, pelastuksen, messiaanisen rauhan."

Romaanin suurin tragedia on lopulta rakkauden tragedia, joka tulee esiin monissa ihmissuhteissa ja elämän mukanaan tuomissa ääritilanteissa. Rakkaus on samalla sokeaa itsepetosta kuin myös viiltäviä tarkkanäköisyyden hetkiä, mutta se on jotain, jonka ulkopuolella ei ole mitään, joten lopultakin rakkaus on ehdottomuutta, vaihtoehdottomuuteen saakka:

"Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan häntä enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskoteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki."