"'Istukaa', sanoi Inge Lohmark, ja luokka istui."
Tammi 2013. Suom. Ilona Nykyri. Alkuteos Der Hals der Giraffe, 2011. 231 s.
Kirahvin kaulan päähenkilö on keski-iän ylittänyt ja vanhuuttaan lähestyvä biologianopettaja Inge Lohmark. Inge Lohmarkille maailma on biologiaa, kaiken voi nimetä biologian diskurssin läpi. Lohmark on hahmo, jonka seurassa en viihtynyt, ja siksi romaanin lukemisessa meni kuukausi. Inge Lohmark on nimittäin äärimmäisen yksinäinen, varautunut, pilkallinen ja kyyninen - ja tietysti minuuden muuriensa takana ennen kaikkea ensin mainittua: yksinäinen.
Romaanin kerronta koostuu päähenkilön tajunnanvirrasta, joka puolestaan koostuu lyhyistä (usein vaillinaisista) lauseista. Maailma on ankea, ankeus ei äärimmäisyydessäänkään oikein ota kääntyäkseen huumoriksi. Päähenkilön yksinäisyyskin on moniulotteista: aikuinen tytär asuu kaukana ja pitää harvoin yhteyttä, mies keskittyy strutsitilan hoitamiseen, työpaikallaan Inge on kuin erakoitunut fossiili.
Inge suhtautuu vihamielisesti lähes kaikkeen. Hän halveksuu kollegojaan, oppilaitaan ja näiden perheitä: "Dominoivasti periytyi muutakin kuin likinäköisyys. Sen todistivat vanhempainillat. Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset olivat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niitten vanhemmissa täysin kehittyneinä."
Ingen suhdetta hänen tyttäreensä kuvaa oivallisesti hänen ajatuskulkunsa: "Joskus hän oli miettinyt, ettei Claudia ollutkaan hänen tyttärensä. Vaikka hän oli ollut paikalla kun se oli syntynyt." Ylipäätään tuntuu siltä, että Inge ei osaa olla läsnä elämässään ja itsessään. Ehkä hän on syntynyt väärään ympäristöön tai väärään lajiin? Kuolemantoive sanallistuu hänen pohtiessaan kasvien ja nisäkkäiden eroa:
"Me emme kyenneet yhteyttämään, siinä se. -- Jos olisi vihreä, ei tarvitsisi enää lainkaan syödä, ei käydä kaupassa, ei tehdä minkäänlaista työtä. Ei tarvitsisi yleensäkään tehdä mitään. Riittäisi, kun loikoisi vähän auringossa, joisi vettä, hengittäisi hiukan hiilidioksidia, ja kaikki olisi järjestyksessä, ihan kaikki. Viherhiukkasia ihon alla. Se olisi suurenmoista!"
Ingen maailma on kerrassaan katkera ja toivoton. Hän jää katsomaan asioita aidan takaa. Aidan, joka on hän itse - sisäpuolella ei välttämättä ole mitään.
Minulla on DVD-levyinä tämä kirja saksaksi. Olen kuunnellut niitä autossa. Lukijan surullinen monotoninen ääni, joka kirkastuu aina vain, kun hän mainitsee Inge Lohmarkin nimen, luo oman alavireisen tunnelman. En ole jaksanut kuunnella kaikkia levyjä vielä läpi. Mutta jotain kiehtovaa oli loputtomassa biologian vatkaamisessa.
VastaaPoistaVai että tämä on suomennettu!
En tiedä, miltä saksankielinen alkuteos näyttää, mutta se tästä suomennoksesta täytyy vielä sanoa, että kirja on kaunis: se on painettu paksulle paperille, tekstin lomassa on koulun opetustaulujen tyyliä matkivaa biologia-aiheista grafiikkaa ja kansi on onnistunut.
VastaaPoista