Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia on tullut päätösosaansa. Susanna Kuparisen ohjaama trilogia edustaa dokumentaarista teatteria, jossa aihe on poimittu todellisuudesta, ympäröivästä yhteiskunnasta, ja repliikit poliitikkojen ja byrokraattien puheista ja papereista. Dokumentaarisen teatterin ideana on paljastaa katsojalle yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa kantaa asioihin, joiden katsotaan olevan väärin ja joihin kaivataan muutosta. Teatterin etuna on se, että teatteri voi mahdollistaa vaikeiden ja tylisltä kuulostavien asioiden esittämisen siten, että katsoja ymmärtää asiat ja kiinnostuu niistä. Näin kävi minulle, kun kävin katsomassa trilogian keskimmäisen osan, Eduskunta II -näytelmän, ja tällaisin innostunein odotuksin ostin lipun myös Eduskunta III -näytelmään.
Eduskunta III -näytelmässä on kuitenkin muutama iso mutta. Katsojan näkjökulmasta jää sellainen olo, että näytelmän punaista lankaa ei ole mietitty ihan loppuun saakka - tai sitten sen voi tiivistää yhteen sanaan: talouskuri. Talouskuri on kuitenkin punaiseksi langaksi liian laaja, näkökulmaa olisi pitänyt rajata tarkemmin. Näytelmää katsoessa tuli sellainen olo, että tekijät haluavat nyt sanoa kaiken sen, mitä vielä on sanottavana ja mitä trilogiaan saa mahtumaan, vielä kun ehtii. Käsitellään Kreikan kriisi, Suomen eduskuntavaalit, Stubb ja Sipilä, Urpilaisen perintö haparoivalle ja vietävissä olevalle Rinteelle (jonka maneerit on löydetty hienosti! upeaa näyttelijöntyötä!), valtionvarainministeriön valtataistelut, Lex Finlandia, sosiaalihuolto ja Erikan tragedia, teatteriseurueen historia tämän trilogian ja tätä edeltäneen Valtuusto-trilogian parissa... you name it.
Eikä vielä yksin se, että sisältö hamuaa moniaalle, vaan myös se, että teatterin ilmaisukeinoja käytetään niukalti: tekijät vaikuttavat joko rakastuneen oman äänenesä kuulemiseen tai vaikuttuneen laajan materiaalin äärellä niin, että he eivät ole raaskineet karsia rönsyjä pois ja miettiä ilmaisukeinoja sisällön esittämiseen, sillä väliaikoineen kolme ja puoli tuntia kestävässä (!) esityksessä kuullaan pitkästymiseen saakka kertojaäänen monologia tai näyttämöllä olevien roolihahmojen dialogia ilman muita teatterin ilamisukeinoja (okei, on hahmoilla roolivaatteet päällä. näyttämö on valaistu ja esillä on joitakin kalusteita).
Nämä kaksi seikkaa - teeman rajaamattomuus ja ylimitoitetut, vain puheen varaan rakentuvat kohtaukset - tekevät valitettavasti näytelmästä lähinnä uuvuttavan.
Kyllä: on tärkeää ottaa kantaa epäkohtiin ja mukana on myös teatterin keinoja osuvasti hyväkseen käyttäviä kohtauksia sekä huumoria, joka myös naurattaa. Mutta: ikävä kyllä, näytelmän työstäminen on tällä kertaa jäänyt puolitiehen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti