maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ravintola Georgian House, Helsinki

Ravintola Georgian Housen avautumista Sörnäisten Kurviin on odotettu koko talvi, ja vihdoin ravintola on avannut ovensa. Ihastuin georgialaiseen ruokaan käydessäni joitain vuosia sitten Tbilisissä. Georgialaisen keittiön ytimessä on tuore korianteri ja valkosipuli. Ruoissa painottuu liha, mutta valinnanvaraa kasvissyöjälle ja vegaanillekin on runsaasti: munakoiso ja pavut ovat monen ruoan perusaineosia. Ja hieman naanleivän kaltainen hatsapuri, se vasta viekin kielen mennessään!

Sittemmin olen nauttinut georgialaisesta makumaailmasta muun muassa Pietarissa, jossa on runsaasti loistavia georgialaisia ravintoloita, kuten Baklazhan.

Mutta entäpä Georgian House? Kävimme testaamassa paikan a la carte -menun. Ravintolakäynnin jälkeen jäi hieman ristiriitainen fiilis: jotkin seikat onnistuivat, joissain on vielä parantamisen varaa. Otimme jaettavan maistelutyyppisen kasvismenun - erilaisia annoksia, kaikkea kaikille.

Ensin plussat: Georgian House tarjoaa kolmenlaisia hatsapureja ja kahdessa koossa. Ja ne kaikki olivat todella herkullisia! Pienempikin versio on kooltaan riittävän runsas, sillä leipä on varsin raskasta syötävää: sen voi valita juustotäytteellä, juustotäytteellä ja -kuorrutuksella tai paputäytteellä. Lobio, eli papukeitto tai -muhennos, on herkullinen. Liemessä maistuu niin valkosipuli kuin korianterikin. Viini oli hyvää ja henkilökunta osasi suositella listan viinejä.

Kaikki ruoat olivat sinänsä hyviä, mutta mausteita olisi usein saanut käyttää kerrassaan rohkeammin. Esimerkiksi kylmissä munakoisorullissa maistui lähinnä pähkinä - en huomannut tuoretta korianteria tai valkosipulia lainkaan. Kannatti tilata "Georgialainen salaatti", sillä se koostui valtavasta kasasta tuoretta korianteria ja lehtipersiljaa sekä kevätsipulia ja jotain valkeaa juuresta, jota en itse maistanut, koska pelkäsin sen olevan selleriä (vaikka se tosin ulkonäkönsä puolesta oli jotain muuta). "Georgialainen salaatti" tuli siis todellakin tarpeeseen, mutta sen hinta (muistaakseni 7 e) tuntui hieman oudolta, koska se käytännössä koostui niistä mausteista, jotka olisivat voineet olla suoraan ruoissakin. Menussa ei myöskään mainita erikseen mitään kastikkeista, mistä johtuen emme osanneet niitä tilata emmekä myöskään niitä saaneet - esimerkiksi tulinen adjika olisi tehnyt terää. Annokset olivat osin myös melko pieniä - esimerkiksi kylmiä munakoisorullia tuli kolme kappaletta. Sienipannu oli päässyt vähän kärähtämään. Etikkavihanneslajitelmalautasen punakaali oli herkullista, suolakurkut ja pepperoni tulivat suoraan purkista ja toivat mieleen pikaruokaravintolakokemuksen.

Kokonaisuudessaan Georgian Housessa syöminen jätti minut hieman odottavalle kannalle - jos konseptia vielä hiotaan, ravintolalla on mahdollisuudet tulla huippuhyväksi herkkupaikaksi. Toivon, että havaitsemamme puutteet ovat vielä alkukankeutta, sillä kävisin mieluusti useamminkin hyvässä georgialaisessa ravintolassa, ja Georgian House on myös tervetullut lisä Kallion ravintolatarjontaan.


EDIT syksyllä 2016: Kävin Georgian Housessa uudemman kerran. Alkukankeudesta on selvästi päästy. Ruoan suhteen allekirjoitan saman havainnon kuin minkä keväällä kirjasin: mausteita saisi käyttää rohkeammin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Punainen viiva @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki



Red Nose Companyn & Teatteri Quo Vadiksen yhteisprojekti, Punainen viiva, jota esitetään Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa, on loistava näytelmä. Punainen viiva perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin, se on Otso Kauton ohjaama ja siinä näyttelee kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen).

Juonellisesti Red Nose Companyn Punainen viiva seurailee Kiannon Punaista viivaa: kerrotaan kainuulaisen torpan, korpiloukon asukkaista. Kuitenkin kuten jo lähestymistavasta - siitä, että lavalla on kaksi klovnia - voi huomata, näytelmä lähestyy alkutekstiä hyvin tuoreella tavalla ja sen ytimessä on vieraannuttaminen, joka metodina tuntuu istuvan tähän kuin nenä klovnin päähän.

Kiannon romaani on julkaistu vuonna 1909 ja se sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907. Nykyihmiselle tuo maailma, ja vielä tarkasteltuna kainuulaisen torpan näkökulmasta, on jo itsessään vieras. Aika, maailmankuva ja torpan sivistymätön köyhyystodellisuus ovat kaukana vuoden 2016 Suomesta. Niinpä se, että klovnit kommentoivat romaania, sen sisältöä, tyyliä ja sanavalintoja, tuo tarinaa lähemmäs nykyihmistä.

Nykyiaikaa romaanin tarinaan on itse asiassa tuotu vähemmän, kuin ennen näytelmän näkemistä odotin. Kun torpassa keitetään kerrankin kahvit, alkaa verhon takaa kuulua lypsämisen ääntä - "nyt Topi tehdään oikein lattet!". Nykyihmiselle kahvi on arkea, ei juhlaa - mutta latte sentään on hienompi kahvi, juhlava poikkeus arjesta, niin kuin kahvi on torpan Topille ja Riikalle. Ja kun Riika hiihtää kirkonkylälle "solisaliratin" kokoukseen ja saa loppumatkaksi rekikyydin talon isännältä, isäntää kutsutaan "audimieheksi". Tällaiset lyhyet rinnastukset kuitenkin havainnollistavat osuvasti nykykatsojalle sadan vuoden takaista kainuulaista todellisuutta: mikä on arkea, mikä luksusta.

Näytelmä esittää paitsi Kiannon romaanin juonen, se kertoo kiinnostavia ja kontekstualisoivia yksityikohtia Ilmari Kiannosta ihmisenä, kommentoi asioita yleisölle ja yleisöstä ja aktivoi yleisöä osallistumaan. Katsojana saa moneen kertaan nauraa osuville havainnoille ja vitseille, mutta mikään vitsikavalkadi esitys ei kuitenkaan ole. Se puhuu syvimmiltään köyhyydestä ja tietämättömyydestä, suomalaisuudesta ja politiikasta, yhteiskuntaluokista ja tulevaisuudelle osoitetuista toiveista siitä, että maailma voisi olla parempi paikka.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Melody Beattie: Irti läheisriippuvuudesta. Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni.


WSOY 1995. Suom. Pirjo Latvala. Alkuteos Condependent No More How to Stop Controlling Others and Start Caring for Yourself, 1987. 262 s.

Melody Beattien kirja Irti läheisriippuvuudesta. Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni. sopii luettavaksi kaikille psykologiasta, kommunikaatiosta ja sosiaalisista suhteista kiinnostuneille. Beattie kirjoittaa läheisriippuvaisuudesta oman kokemuksensa ja terapeutin uransa näkökulmasta. Kontekstina on eritoten alkoholismi ja alkoholistien läheiset, mistä johtuen yksi kirjan luvuista on omistettu AA:n Kahdentoista askeleen ohjelman esittelylle.

Beattie käyttää paljon pronominia "me", mikä tuo kirjan lähelle lukijaa. Ote on empaattinen mutta jämäkkä. Kirjan läpi kulkee myös uskonnollinen näkökulma, jota Beattie itse kutsuu "hengelliseksi", ja se saattaa vedota uskonnollisiin lukijoihin mutta voi tuntua alleviivatulta niistä lukijoista, jotka eivät koe Jumalaa erityisen tärkeäksi osaksi elämäänsä.

Teos määrittelee läheisriippuvaisuuden tapausesimerkkien kautta, käy läpi "itsestä huolehtimisen perusasioita" ja kannustaa lukijaa ottamaan vastuun omasta elämästään. Teos on kirjoitettu 1980-luvulla ja suomennettu 1990-luvulla ja monet Beattien esimerkeistä ovat 1970-luvulta, mutta aihe on sen verran universaali, että ikä ei juuri kirjaa paina. Sen sijaan suomennos vaikuttaa hutiloiden oikoluetulta, näppäilyvirheet pistävät silmään.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Poliittisen valokuvan festivaali 2016: Kotimaa @ Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki

Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 19.2. - 30.4. esillä oleva Poliittisen valokuvan festivaali, jonka teemana on kotimaa, on äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kerrassaan vaikuttava näyttelykokonaisuus.

Esillä olevat teossarjat lähestyvät kotimaa-teemaa hyvin erilaisilta suunnilta. Assosioin itse näyttelyn nimen ensin Suomeen, mutta tämä assosiaatio on harha. Näyttelyn sarjat kartoittavat kotimaa-käsitettä huomattavasti laajemmin, ja vahvana näkökulmana ovat myös siirtolaisuus ja pakolaisuus.

Danila Tkachenkon sarjassa nähdään ihmisiä, jotka asuvat Ukrainan ja Venäjän metsissä, erillään yhteiskunnasta, erakkoina. Kuvat herättävät ajattelemaan tuollaista elämänvalintaa itsessään ja sen elämänvalinnan mahdollisuutta tai mahdottomuutta. Miksi kaikki kuvien ihmiset ovat miehiä? Naisnäkökulmasta katsottuna jo käytännön hygieniaseikat, kuten jokakuukautinen kuukautisista selviäminen alkeellisissa oloissa, tuntuvat rajoittavan yhteiksunnan ulkopuolelle asettumisen mahdollisuuden houkuttavuutta. Toinen mahdollinen naisnäkökulma on myös turvallisuus. Toisaalta, jos erakoituisi tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan, esimerkiksi raiskauksen uhka ei ehkä olisi kovin todellinen.

Maria Gruzdevan sarjan kuvat ovat Venäjän rajoilta. Konsepti, jossa valokuvien alla kulkee janoina sivuja valokuvaajan kuvauspäiväkirjasta, on kiinnostava. Tosin kuvat olisivat kaivanneet enemmän kontekstualisointia - kuviin olisi voinut liittää edes sen paikakunnan nimen, josta ne ovat. Kuvauspäiväkirjojen teksti on käsin kirjoitettua Venäjää, ja jossain vaiheessa aloimme epäillä päiväkirjajanan suhdetta kussalin kohdassa esillä olevien valokuvien kanssa - täsmäävätkö ne edes? Kuvasarjassa Venäjä näyttäytyy yllättävän stereotyyppisenä: autioituneita paikkoja, rappioromantiikkaa - ja ne harvat ihmiset, jotka kuvissa näkyvät, näyttävät hekin ankeilta ja hymyttömiltä. Sotilaat ovat toki myös läsnä, kun kuvataan valtioiden rajoilla.

Laura Böökin sarjassa kuvataan Pudasjärvelle asettuneita kongolaisia pakolaisia. Pysäyttävin kuva tässä sarjassa oli hautajaissaatosta talviselta hautausmaalta - miltä tuntuu haudata rakkaansa vieraaseen maahan, vieraassa kulttuurissa? Onko se konkreettisimmillaan "paikkaan juurtumista"? Mielestäni kyseisestä kuvatsa välittyi jotain olennaista kulttuurien kohtaamisesta, yhteisistä ja erilaisista kuoleman kulttuurin tavoista.

Oksana Yushko on kuvannut Beslanin kouluiskusta selvinneitä nuoria. Yushkon kuvat ja eritoten kuvatekstit saivat ajattelemaan sitä, millainen merkitys ulkoapäin annetuilla määrittelyillä yksilölle on. Beslan tapahtui vuonna 2004, ja edelleen media käy paikalla kuvaamassa ja haastattelemassa nuoria - ja aina heille annetaan uhrin tai selviytyjän rooli, mutta aina hediät identifioidaan kouluiskun kautta. Entäpä jos minuunkin suhteuduttaisiin aina vain jonkin sellaisen kautta, jonka olen kokenut 12 vuotta sitten? Olisin muille, eritoten massoille ja minua tuntemattomille ihmisille, ennen muuta jotain sellaista, mikä on tapahtunut elämässäni vuonna 2004? Ajatus tuntuu ahdistavalta.

Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon sarja Länsi-Saharan pakolaisleirien elämästä on yksi näyttelyn pysäyttävimpiä. Länsi-Saharan tilanteesta ei juuri mediassa puhuta - eihän se täytä uutisen kriteereitä silläkään, että asiassa olisi mitään uutta. Tilanne on ollut olemassa vuodesta 1975 saakka. Matinpuron ja Sepon kuvat ja videoteokset  tuovat vähäeleisesti ja alleviivaamatta esiin tilanteen pakolaisleirillä, josta onkin tullut arkea. Pakolaisleirit ovat autiomaassa, jossa ei näytä olevan mitään elämisen mahdollisuuksia, vain hiekkaa. Kuitenkin jotenkin ihmiset ovat rakentaneet talonsa, heillä on vuohia, vettä, autoja ja elektroniikkaa.

Päivät kuluvat vain odotuksessa. Neljänkymmenen vuoden odotus. Eikä loppua näy. Leirillä syntyneet eivät koskaan ole eläneet mitään muuta todellisuutta. Videolla sanotaan, että pakoon lähteneet muistavat vielä jollakin lailla meren ja kalat. Leirillä syntyneille niitä ei ole olemassa kuin kuvissa. Jos minä asuisin tuolla, en olisi koskaan nähnyt muuta kuin autiomaan. Ja kuinka sulkeutunut tuollainen leiriyhteiskunta onkaan - missä on yhteiskuntarakenne, koulutus, sivistys, kulttuuri tai ylipäätään elämänvalintojen mahdollisuudet? Entäpä jos nuo ihmiset joskus "pääsevät palaamaan koteihinsa", joista heistä alkuperäiset lähtivät 1970-luvulla? Miten he voivat integroitua jollakin tavalla tavalliseen yhteiskuntaan ja tavalliseen elämään? Entäpä ne leiriläiset, jotka ovat nähneet vaihtoehtoja vain televisiossa?

Mattia Insoleran kuvat kertovat siitä, mitä Euroopassa tapahtuu nyt: ”Välimeren alue on raja maailman Pohjoisen ja Etelän välillä, Euroopan linnoituksen muuri. Se on uusi rautaesirippu, joka pitää ihmiset omilla puolillaan tavaroiden matkustaessa vapaasti värikkäissä metallilaatikoissa, kelluvien teräskaupunkien päälle pinottuina, merkittyinä koodeilla, joka kertoo niiden taustasta ja kohtalosta ja toimii vapaana kulkulupana.” Eurooppa ei näy kuvissa mitenkään imartelevassa valossa. Yksilöiden vallankäyttö ja pahuus tulee esiin, jos sille annetaan tilaisuus. Paperittomien tarinat ovat pysäyttäviä. Niiden äärellä ymmärtää oman etuoikeutettuutensa. Kuvat ja kertomukset eivät kuitenkaan moralisoi, ja kuvien äärellä tuntee avuttomuutta. Ei näin voi toimia, mutta ei Eurooppa myöskään voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Suomen valokuvataiteen museossa on samanaikaisesti esillä myös Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Pojista luin aiemmin keväällä Hesarista, ja se oli itse asiassa näyttely, jonka vuoksi alun perin halusin mennä käymään museossa. Kuitenkin konteksti saa suhtautumaan Rautaheimon kuviin pikemminkin kriittisesti kuin empaattisesti. Suhteutettuna Länsi-Saharan vuosikymmeniä jatkuneeseen kurjuuteen ja paperittomien siirtolaisten asemaan Euroopassa tuntuu kovin ensimmäisen maailman ongelmalta, että "Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua niinku muutki ihmiset. - - Mulla ei o mitään, ei koulutusta, ei töitä - pitäis päättää, mihin suuntaan lähteä. Kyllä mä kuitenkin luotan siihen, että - - kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa", kuten näyttelytekstin sitaatissa avataan kuvien henkilöiden tilannetta.

Sekä Kotimaa-näyttely että Pojat-näyttely sai minut keittiöpsykologisoimaan yksilön toiminnan mahdollisuutta, masennusta ja lamaantuneisuutta. Tässä kontekstissa syrjäytyneiden poikien ongelmia oli kuitenkin vaikeaa ottaa vakavasti, ne pikemminkin närkästyttivät, vaikka syrjäytyminen ja syrjäyttäminen ovatkin yhteiskunnassamme tosia asioita, jotka pitäisi ottaa vakavasti - ja jotka ovat yksilön tasolla aina tragedia.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta @ Q-teatteri, Helsinki

Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta oli aika ristiriitainen katsomiskokemus. Q-teatterin näytelmä käsittelee varsin pitkälti samaa tematiikkaa kuin Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö, ja jotkin näytelmän kohtaukset ovat suoraan romaanista. Siinä missä Rakkaudenhirviö on kuitenkin ennen kaikkea kasvu- ja identiteettikertomus, Tavallisuuden aave koostuu alaotsikkonsakin mukaan "kuvista", irrallisista kohtauksista, joiden tosin voidaan löyhästi tulkita liittyvän toisiinsa.

Tavallisuuden aaveessa on joitakin todella onnistuneita seikkoja, kuten värimaailmaltaan täysin mitäänsanomaton ja sikäli tematiikkaan erinomaisesti sopiva lavastus ja puvustus. Hahmot ovat geneerisiä, samalla ei-keitään ja keitä tahansa.

Näyttelijät tekevät hienoa näyttelijäntyötä mimiikallaan, pienillä eleillä ja ilmeillä - mitä kyllä tarvitaankin, sillä koska Tavallisuuden aave kuvaa nimenomaan suomalaista tavallisuutta, siinä on varsin vähän vuorosanoja. Mukana on myös räväkkyyttä: Kohtaus diskossa päättyy aivan loistavaan tanssilattian haltuunottoon, se, mitä tapahtuu miehen ja tyynyjen välillä rivitanssimusiikin soidessa taustalla on jotain aivan uskomatonta ja suomalaisuutta peilataan vasten Espanjaa, mutta sekin tapahtuu pitkälti sanattomasti.

Tavallisuuden aaveen ongelma on mielestäni se, että siinä on aineksia kahteen näytelmään: toisaalta Tavallisuuden aave kuvaa ikään kuin tavallista tavallisuutta, osin se politisoi tavallisuuden ja näyttää naurettavassa valossa sen diskurssin, jolla rasismi koetetaan naamioida nyky-Suomessa "ihan tavalliseksi tokun ihmisten jutuksi, jossa ei ole mitään epäilyttävää". Ehkä tästä kaksoislähestymisestä johtuu se, että Tavallisuuden aaveesta puuttuu empatia hahmoja kohtaan, vaikka mukana onkin herkullisia oivalluksia suomalaisuudesta, suomalaisesta perheestä, joulusta, koulusta ja sekä häsitä että hautajaisista.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati



"Kustannustaoimittajalla on pikkutakki ja sen alla T-paita."


Tammi 2014. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos Grand final i skojarbranschen, 2011. 474 s.

Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati käsittelee kirjoittamista ja kirjailijuutta, kustannus- ja mediamaailmaa, olemassa olemisen mahdollisuuksia ja tapoja ja loppujen lopuksi totuuden, tarinan ja valheen välistä suhdetta.

Romaanin päähenkilö on kuuluisa ruotsalainen kirjailija, Lillemor Troj. Hän on tehnyt vuosikymmenten uran, on jo 76-vuotias, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja Ruotsin Akatemian jäsenyyden.

Lillemor ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan itse. Lillemor ei osaa kirjoittaa. Hän osaa kyllä editoida ja puhtaaksikirjoittaa, muttei tehdä kokonaista tarinaa, luoda kirjan maailmaa. Lillemorin takana on toinen nainen, Babba Andersson. Babba on kirjoittanut kaikki kirjat, mutta Lillemor on antanut kirjoille kasvot. Miksi tällainen järjestely? Kenen etua salaisuus palvelee? Ja entä jos se tulisi julki?Näistä kysymyksistä romaani lähtee liikkeelle.

Huijareiden paraati on sujuva kustannusmaailmaan ja seurapiireihin sijoittuva lukuromaani, mutta samalla se käsittelee suuria kysymyksiä. Lillemor ja Babba käyvät useita keskusteluja kirjallisuuden syvimmästä olemuksesta - josta Babballa tuntuu kirjoittavana ihmisenä olevan enemmän sanottavaa, mutta toisaalta on Lillemorkin opiskellut kirjallisuutta, joten on hänelläkin näkemyksiä.

"Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan", voisi olla jonkinlainen kirjoittamisen ydinmotto.

Mitä kirjoittaminen on? Lillemor syyttää Babbaa plagioinnista, mihin Babba vastaa: "Ei kuule, sitä minä en tehnyt. Minä tein sen kaiken omakseni. Minä luin ja sulatin sen, ja minä tein siitä kaikesta omani. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta, etkö tajua sen vertaa? Kirjallisuus tulee kaikenlaisesta, mitä on kirjoitettu, ja kerrottu, se syntyy siitä mitä on luettu!" Lukematta ei voi kirjoittaa ja luettu suodattuu kirjoitetuksi. Myöhemmin romaanissa Babba pitää varsin pitkän monologin kirjoittamisesta:

"Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludioivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että kirjailijat varastava toisiltaan. He käyttävät hyväksi ja loisivat, riisuvat lähimpänsä ilkosilleen ja tunkeutuvat vielä sitäkin syvemmälle, ihon alle. He ryöstävät mutsinsa haudan ja haistelevat faijansa kalsareita, ja niin he ovat tehneet aina Ensimmäisen Mooseksien kirjan ajoista asti. He panevat rakastettunsa makaamaan tahraiselle patjalle ja riistävät hänen viattomuutensa yleisön silmien edessä. Ja jotta pystyisivät jatkamaan sitä hommaa yökkimättä he kutsuvat usein itseään jollain muulla nimellä. Arouetista tulee Voltaire. Poquelinesta tulee Molière. Diplomaatti Henri Beyle pelkäsi maineensa puolesta niin paljon että kutsui itseään kirjoittaessaan Stendahliksi. Eräs Edvin Johnsson unelmoi toisesta elämästä, ja sen elämän kirjoitusasu oli Eyvind Johnson.
        Ennen vanhaan naiset piiloutuivat miehennimien taakse, ja se jopa teki heille hyvää, koska he tulivat sillä tavalla vahvemmiksi ja röyhkeämmiksi. Aurore Dudevant jotenkin vain katosi ja George Sandista tuli oikeasti George Sand. Luulen, että hän oli siitä ylpeä.
        Mutta muuten uskon lähinnä, että he kutsuvat itseään joksikin muuksi kestääkseen oma häpeämättömyytensä. Eihän Johan Friedolf Johansson itse kirjoita Erään heinäkuun yön raakuuksia. Vaan Jan Fridegård. /--/
        Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa, mutta he itse muuttavat luultavasti nimen taakse, josta on tullut fantasmagoria, keinotekoinen näköharha, ja jota he työstävät yhtä sitkeän peräänantamattomasti kuin kertomuksiaan ja runojaan."

Monologi alkaa kirjoittamisesta ja päätyy tekijyyden ja kirjailijuuden kysymysten äärelle. Babba ei lapsena kirjoja ahmiessaan juuri kiinnittänyt huomiota kirjailijoihin: "Minä en siihen aikaan  juuri piitannut kirjailijoista, koska en ymmärtänyt heidän rooliaan kirjan synnyssä. Kirjat olivat maailmoja. Ne vain olivat olemassa." Sittemmin Babba on karvaastikin saanut havaita, että toisille on helpompaa tulla kirjailijaksi kuin toisille - eikä kyse niinkään ole siitä, osaako kirjoittaa, vaan siitä, onko ihmisellä ulkonäköä ja sosiaalista pääomaa nousta kiinnostavaksi julkisuuden henkilöksi. Tätä dilemmaa, joka on syy myös siihen, miksi Babba tarvitsee Lillemoria, romaanissa käsitellään varsin paljon.

Kuitenkin pitkän kirjoittamis- ja kirjailijuusmonologinsa päätteksiBabba toteaa kirjailijan ja nimen välisestä suhteesta omakohtaisesti "Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj", mihin Lillemor oikeutetun oloisesti reagoi "Entä minä sitten /--/ Kuka minä olen?" Baban vastaus on tyhjentävä: "Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi." Ihmisen on rakennettava itselleen identiteetti - olipa se sitten olemassa vain häntä itseään ja hänen elämäänsä varten, julkisuutta varten tai jotakin monimutkaisempaa suhde-, julkisuus- ja mediapeliä varten, kuten Lillemorin ja Babban muodostama kirjailijuus.

Mutta kuten aiemmin totesin, myös Lillemorilla, olipa hän henkilöhahmoja kuinka huojuva tai epävarma tahansa. on näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Ekman on kirjoittanut Lillemorin suuhun feminististä diskurssia: "Se [kynä] on miehisen kirjoittamisen symboli. Luovuus on sukupuolistettu, eikä nainen pääse siihen käsiksi. Nainen on liian muovautuva. Hänen on kautta historian ollut pakko tehdä itsestään sellainen." Ja ainakin Lillemor itse tämän romaanin henkilöhahmona on varsin muovautuva, muokattavissa ja vietävissä. Lillemor on pelkuri, tai sellaiseksi Babba hänet kuvaa: "Hän pelkäsi sekä minua että Sunea. Miten voi päätyä niin kurjaan jamaan? Oikeastaan tiesin vastauksen: koska haluaa olla kaikkien rakastama. Ja mieluiten myös kaikkien ihailema. /--/ Silloin muuttuu säikähtäneeksi kaniksi."

Huijareiden paraati on siis viihdyttävä ja sujuva romaani kirjallisuuspiireistä, tai satiiri, kuten takakansi toteaa, mutta pinnan alla kyse on sen pohtimisesta, kenellä on oikus kertoa tarinoita, saada äänensä kuuluviin ja määrittää se, millaisena maailman näemme ja millaisena muistamme menneisyyden - tai millaisena tarinana menneisyys meille kerrotaan. Kysymys on siis totuudesta ja siitä, miten se on olemassa:

"Se, että jokin on piilossa katseilta, ei merkitse, että se on epätotta tai valheellista, minä sanoin. Miksi se, mitä sinä sanot valheeksi, muuttuisi totuudeksi jos tulisi julki?"
     

***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
6. Kirjastosta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia



"0:01 blackhetero-hki: jotain kivaa????????+"


Otava 2014. 286 s.

Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon julkaisuvuonnaan 2014. Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: Emine (niin nuorena, naimisiin menevänä naisena 1980-luvun alussa kuin myöhemmin äitinä ja vaimona nykyhetkessä) ja Bekim (lähinnä nuorena miehenä nykyhetkessä kuin Eminen näkökulmasta myös lapsena). Romaani käsittelee teemoiltaan siirtolaisuutta ja identiteettiä, seksuaalisuutta, sukupuolisuutta ja identiteettiä sekä mielenterveyttä ja identiteettiä. Katsoipa teemaa sitten näkökulmalta tai toiselta, se nivoutuu olennaisesti identiteettikysymyksiin.

Eräänä päivänä Kosovon maaseudulla elävä Emine-tyttö havahtuu katsomaan itseään uudella tavalla:

"Sitten yhtenä ihan tavallisena päivänä, ollessani noin viidentoista ikäinen, havahduin siihen, että asun keskellä maaseutua, että pärjään koulussa vain keskinkertaisesti enkä ole edes järin hyvä laulaja, vaikka haluaisin olla maailman paras. Tajusin, etten osaa puhua vakuuttavasti enkä kirjoittaa puhumaani tarpeeksi selvästi. En osaa piirtää enkä laskea, koska minun on vaikea keskittyä pitkäjänteiseen työskentelyyn. En jaksa juosta kauaa enkä osaa leikata hiuksia. Olen ainoastaan kaunis ja hyvä kotitöissä, niin minulle oli kerrottu, ja kirjoitettuani ylös asiat, joissa olin hyvä, tärisin, sillä kumpikaan niistä ei ollut saavutus, vaan itsestäänselvyys.
        Katsoin itseäni peilistä ja mietin, olenko minä tyhmä. Se kysymys oli todella vaikea esittää, mutta sen esittäminen ei ollut lainkaan niin vaikeaa kuin oli myöhemmin tajuta, että kyllä minä taidan olla. Tyhmä ja yhdentekevä ihminen."

Eminen havainto linkittyy laajempaan kontekstiin, naisena olemiseen ja naisena olemisen mahdollisuuksiin:

"Siihenastisen elämäni olin keskittynyt kokonaan vääriin asioihin - ystävieni kanssa rupatteluun, pojista juoruiluun, kotitöiden ja ruoanlaiton opetteluun, siihen miltä näytin koulussa ja juhlissa. Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvoille eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai -lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenäni kautta."

Eminen pohdinta avaa silmiä näkemään niitä merkityksiä, joita kulttuurin ja yhteiskunnan tarjoamat mallit näyttävät vaihtoehdoiksi yksilön näkökulmasta. Ihminen on usein varsin sokea omalle maailmalleen, ja pitää sen suomia vaihtoehtoja ainoina olemassa olevina vaihtoehtoina - kunnes mahdollisesti huomaa kaipaavansa tai olevansa jotain muuta. Tästä toisia mieleen tulevia esimerkkejä ovat muun muassa nyt mediassa esillä ollut suomalainen kirjailija Pauliina Vanhatalo, joka on nostanut näkyviin käsitteen introvetista äitiydestä. Toinen mieleeni tullut esimerkki on kohtaus Jonas Gardellin romaanitrilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kolmannesta osasta Kuolema, jossa Lars-Åke miettii ammatinvalintaa: on vain ennalta rajatut vaihtoehdot, joista valitaan - maailmassa ei näytä muita vaihtoehtoja olevankaan, koska niistä ei puhuta.

Kissani Jugoslavia -romaani näyttää, että näennäisen vaihtoehdottomassa maailmassa kyllä on muitakin olemisen ja elämisen tapoja, mutta niiden kokeilemisella on hintansa, ja ihmiselämää saattaa kulua varsin paljon, ennen kuin ihminen uskaltaa toimia toisin, kuin mihin vaikkapa hänen kulttuurinsa normit toimintaa ohjaavat.

Ihminen muuttuu, eikä hän aina ole sama. Muut eivät välttämättä hyväksy tai lainkaan näe toisessa tapahtunutta muutosta, mutta näkemättömyydellä tai haluttomuudella nähdä ei lopulta tarvitse olla mitään merkitystä, sen ei tarvitse olla muuttumisen esteenä. Tämän osoittaa Eminen myöhempi pohdinta kirjeen äärellä, jonka on kirjoittanut hänen miehensä Bajram, mies, jonka kanssa hän nuorena meni naimisiin ja jonka kanssa solmitussa avioliitossa hän on uskollisesti toteuttanut albaaninaisen roolia:

"Jokaisen ihmisen pitäisi vähintään kerran elämässään jäädä ilman vaihtoehtoja, niin minä ajattelen, koska silloin sitä luulee tulevansa hulluksi. Vaan nyt minä tiedän, ettei se ole lainkaan vaarallista, sillä kun sain Bajramin minulle lähettämän kirjeen, istuin pöydän ääreen koska pelkäsin tulevani hulluksi sen sisällöstä, mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille joita ei enää ollut."

Ihminen itse määrittää elämänsä merkityksen, olipa määrittäminen sitten rakentunut tosiasioiden kohtaamiselle, niistä tietoisesti valehtelemiselle tai tunnistamattomalle elämänvalheelle. Näin asian muotoilee nuori mies Bekim baarissa kohtaamalleen potentiaaliselle kumppanille: "Minun vanhempani ovat kuolleet --. Eläessään heillä oli vielä väliä ja tarkoitus, elämä ja työ. Mutta nyt he ovat poissa eikä kukaan tarvitse heitä enää mihinkään."

Kissani Jugoslavia edustaa paitsi esikoisromaanille tyypillistä identiteettipohdintaa, myös maagista realismia, jossa kissa on tärkeässä roolissa. Romaanin symboliikka rakentuu pitkälti kissojen ja käärmeiden varaan, mutta maagista realismia edustaa nimenomaan kissa. Bekim kohtaa baarissa kissan, jonka kanssa hän viettää yhteisen yön, mikä johtaa seurusteluun. Kissa on suorasanainen ja törkeä kumppani, jonka repliikkien kautta kuuluu tuomitseva, nurkkakuntainen, rasisitinen ja narsistinenkin ääni; toisaalta kissa edustaa itsekin marginaalia ja erilaisuutta.

Herkullisimmillaan kissa mielestäni on sivistymättömänä moukkana, joka kuitenkin luulee itsestään ja sivistyksestään liikoja: "Kissa tunsi perusteellisesti elokuvat ja aikakaudet, näyttelijät ja käsikirjoittajat, ohjaajat ja gaalat. Se kyttäsi elokuvia internetistä ja teki niistä listoja --." Kissa ei juuri ole kouluja käynyt, vaan hän on elokuvatuntijana täysin itseoppinut ja pitää triviatietoaan laajana sivistyksenä ja mieltymyksiään totuutena. Kun Bekim ilahtuu siitä, että elokuvat yhdistävät häntä ja kissaa ja hänkin on kiinnostunut taiteesta, eritoten kirjallisuudesta, kissa suhtautuu asiaan täysin alentuvasti ja epäkunnioittavasti ja toteaa, "että tämä [hänen elokuvatietoutensa] nyt on hieman eri kaliiperia kuin sinun älyttömät kirjasi, joista kukaan täysjärkinen ei ota selvää". Kun on aika pyrkiä elokuvakouluun ja sinne pyrkii niin kissa kuin Bekimkin, ja posti tuo niin paksun kuin ohuenkin kirjekuoren, on aika punnita sivistys ja sillä kehuskelu...

Kissani Jugoslavia yhdistelee eri maailmoja ja kulttuureja eheäksi ja kiinnostavaksi kokonaisuudeksi, jonka maailmaan lukija solahtaa sujuvasti.


***

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee