Näin huonoa elokuvaa kuin Antti J. Jokisen ohjaama Pahan kukat (2016) en ole aikoihin nähnyt. Vastikään televisiosta tullut Dan Brownin samannimiseen romaaniin perustuva läpeensä kliseinen Enkelit ja demonitkin (2009) näyttää Pahan kukkien rinnalla silkalta shakespearelta.
Pahan kukkien vakavin ongelma on juonen uskomattoman tasoinen lapsellisuus ja kömpelyys. Elokuva kertoo perheestä, jossa on kaksi poikaa. Toinen on 26-vuotias jotakuinkin syrjäytynyt ja huumemaailmassa sekoileva Juno (jota näyttelee samanniminen suomalaisräppäri - haettiinko tällä kenties uskottavuutta?), toinen on 14-vuotias tiedostava mutta tietysti teinimäinen punkkari Sipe (Viljami Nojonen). Intertekstuaalisena pohjana elokuvalle on Charles Baudelairen samanniminen runokokoelma, jota Sipen äidinkielentunnilla koulussa käsitellään ja jonka kautta opettaja pyrkii saamaan luokkansa käsittelemään sitä, onko väkivalta missään tilanteessa oikein.
Elokuvan alkupuoli keskittyy kuvaamaan nuorten päähenkilöiden sekoilua (missä kohdin juonettomuus on tarinan kannalta perusteltua), ja sitten kun asiat alkavat kärjistyä, ne kärjistyvät juuri niin alleviivatusti, osoittelevasti ja kliseisesti kuin vain ikinä voi kuvitella. Hohhoijaa.
Pahan kukat kärsii myös siitä, mistä jokainen suomalainen elokuva- ja tv-tuotanto tuntuu kärsivän: läpeensä paskasta äänityöstä. Pahan kukat on koettanut paikata heikkoa äänenlaatua nostamalla volyymin korviasärkeväksi sellaisissa kohtauksissa, joissa on kovia ääniä. Tällainen on muun muassa elokuvan alku. Alkumusiikki sattui korviin leffateatterissa niin paljon, että ajattelin, josko tämä tällaisena jatkuu, lähden menemään kesken elokuvan. Miten tällainen on sääntö-Suomessa edes mahdollista? Kun itketään siitä, kuinka nuoriso tuhoaa kuulonsa nappikuulokkeilla ja säädellään keikkojen ja festareiden äänenvoimakkuuden ylärajaa mittarit toisessa kädessä ja toisessa kädessä puhelin, jossa joku nimbyilijä valittaa musiikin kuulumisesta kaupunkiasunnon ikkunasta sisään, niin samalla elokuviin pitäisi mennä peltorit päässä. Ja tietenkään samalla kuiskatut tai mumistut vuorosanat eivät kuulu katsomoon ollenkaan. No, onneksi leffassa oli sentään ruotsinkielinen tekstitys. Olisi voinut olla suomenkielinenkin.
Kaksi hyvää asiaa Pahan kukista voidaan kuitenkin sanoa: isän hahmo (Eero Aho) on rakennettu kiinnostavaksi ja syvälliseksi ja näyttelijätyö on uskottavaa (joskin lopussa juonenkuljetus pilaa tämän hahmon). Musavideoestetiikka - jos siitä pitää tai jos sellaista haluaa tehdä - on toteutettu uskottavasti ja Helsingistä on tehokkaasti etsitty miljööksi kaikkein rumimmat ja ankeimmat paikat, joita kuvitella saattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti