KOM-teatterin näytelmä Pasi was Here on paikoin hauska ja nauramaan saava mutta ennen kaikkea jopa satuttavalla tavalla koskettava tarina muistoista, identiteetistä, minuudesta ja ystävyydestä - mutta kaikkein eniten etäisyydestä ihmisten välillä.
"Kiinnostaako sua oikeesti tää masentunut LVI-asentaja Savonlinnasta?" Jotakuinkin näin kuuluu näytelmän toistostakin voimansa saava vaikuttavin repliikki. Tapahtumat lähtevät liikkeelle laukauksesta. Helsinkiläinen Punavuori-hipsteri Hemmo saa kuulla lapsuudenystäväsnä Pasin kuolleen. Uutinen saa Hemmon pohtimaan Pasia, ystävyyttä, juuria ja lapsuutta 80-luvun savonlinnalaisessa omakotilähiössä - ja kaiken tämän kautta sitä, kuka hän oikein on ja miten hän löytäisi oikeat sanat Pasin omaisille lähetettävään surunvalittelupostikorttiin.
"Kiinnostaako sua oikeesti tää masentunut LVI-asentaja Savonlinnasta?" eli miksi Pasin kuolema saa Hemmon ajattelemaan menneitä? Millä tavoin olemme kiinnittyneitä elämämme ihmisiin? Millä perusteella nimeämme heidät tärkeiksi tai sanomme olevamme kiinnostuneita heistä? Eritoten niistä ihmisistä, joista tunnumme päästäneen jo irti, joihin emme pidä enää yhteyttä, koska olemme "kasvaneet eri suuntiin" - mutta jotka ovat eittämättä joskus olleet meille tärkeitä. Millä perusteella kiinnymme? Millä perusteella rakastamme? Välitämmekö lopulta muista kuin itsestämme?
Pasi was Here -näytelmän loppukohtaus on kammottavimpia ja koskettavimpia, mitä olen aikoihin nähnht: monet näytelmät tarjoavat ahdistuksen jälkeen jonkinlaisen katharsiksen, mutta Pasi was Heren loppu ei ole armollinen. Kun valot syttyvät ja on aika taputtaa, vaatii todellista itsehillintää, ettei purskahda hallitsemattomaan, ahdistuneeseen itkuun. (Useampi katsoja toki kuivasi kyyneliä kasvoiltaan loppuaplodien aikana.)
Pasi was Here ei kuitenkaan ole mitään ahdistuksessa rypemistä, vaikka mukana useita osuvia (ja osuvuudessaan myös ahdistavia) havaintoja onkin. Näytelmässä on paljon myös paitsi nostalgista osuvuutta (niin materian kuin fraasien ja leikkien tasolla) myös runsaasti huumoria. Poika- ja miesenergiaa on lavan täydeltä - päiväkodissa saadaan seurata poikien kakkakepposia ja myöhemmin joystick on oiva aasinsilta runkkaamisen maailmaan. Puvustuksessa ja lavastuksessa on osuttu aikakauden ytimeen ja näyttelijäntyö kautta linjan on tunteita herättävää ja fyysistä.
Tässä tämänhetkisessä median "ääripääkeskustelussa" tuoretta on myös se, että näytelmä antaa riipaisevan puheenvuoron Pasin isän hahmolle: miehelle, jossa ei hipsteri-Hemmon näkökulmasta katsottuna ole mitään kiinnostavaa, miehelle, joka ulkoapäin katsottuna näyttää pudonneen maailman menosta, miehelle, joka edustaa mennyttä maailmaa ja sen arvoja eikä ole mikään täydellinen mies tai isä - mutta kuitenkin mies, jonka poika on kuollut, jolla on tunteet (osasipa hän niitä näyttää tai ei) ja jolla on arvonsa siinä missä muillakin, vaikkei hänellä ole tapana pitää itsestään meteliä.
Pasi was Herestä täytyy myös ihan erikseen sanoa, että on todella virkistävää nähdä teatteria, jossa ensinnäkään kaikkea ei näytetä (esimerkiksi videopelimaailma jätetään ihan katsojan kuviteltavaksi) ja toiseksi mukana ei ole videoklippejä. Tässä ja nyt -tapahtuminen toimii ja on intensiivistä. Kiitos siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti