torstai 22. kesäkuuta 2017

Jari Nissinen: Paha mieli



"Edessä on tiheä lihamuuri."


Like 2015. 318 s.

Paha mieli on taitavasti kirjoitettu Suomen Amerikan Psyko. Päähenkilö on narsistinen taiteilija, näyttelijä-käsikirjoittaja Jesse, joka elää pintaliitoelämää, jota hän tosin ei haluaisi elää tai ei ainakaan tunnusta elävänsä. Hänhän on suuri taiteilija, massan yläpuolella, parempi kaikkia muita - vaikka lukija rivien välistä huomaakin, että "muut" eivät välttämättä ole samaa mieltä.

Romaanin kerrontarakenne toimii erinomaisesti. Kaikki suodattuu päähenkilö Jessen tajunnan läpi, ja vuorosanoja on niukasti. Näin päähenkilön kokemus itsestään välittyy lukijalle ikään kuin ainoana totuutena, sinä, mitä se on päähenkilölle itselleen. Henkilöhahmon ristivalotus syntyy hyvin hienovaraisesti: monissa sosiaalisissa tilanteissa Jesse on omissa ylemmyydentuntoisissa ajatuksissaan, mistä voi päätellä, ettei hän olekaan piireissään niin olennainen ja dominoiva hahmo kuin hän itse ajattelee olevansa.

Ristivalotusta päähenkilön hahmoon tuo myös se, että vaikka hän itse väittää olevansa "paras" ja ylivertainen muihin nähden, hän toisaalta ajautuu yhä syvemmälle omaan todellisuuspohjattomaan todellisuuteensa ja hän kykenee parhaiten (tai ainoastaan) toimimaan sellaisissa tilanteissa, jotka ovat ennalta-arvattavia ja joissa on kontrolli tai käsikirjoitus. Jos hän tulee yllätetyksi, hän on vietävissä, mistä hän ei itse lainkaan pidä.

"Pokeri on reilu ja tasa-arvoinen peli, sillä säännöt eivät ole tulkinnanvaraisia. Rodusta, sukupuolesta, iästä, vammaisuudesta tai köyhyydestä - mistään et saa lisäpisteitä. Kaikki lähtevät samalta viivalta, kuten peleissä ja urheilussa aina."

Toisaalta muut eivät todellakaan näe, mitä Jessen mielessä liikkuu, vaikka hän toisinaan puhuukin suoraan. Hänen sanottavansa on kuitenkin käsittämättömän kylmäävää ja epäodotuksenmukaista muiden mielestä; muut eivät kertakaikkiaan kykene vastaanottamaan sitä, mitä kuulevat:

"Johanna sanoo, ettei kuullut varmaan oikein, ettei se halua uskoa, mitä minä juuri sanoin, että varmaan tarkoitin jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitin."

Myös kerronnan kieli on nautittavaa. Jessen ajatukset ja kokemusmaailma ovat kylmiä ja siekailemattomia, eikä kerronta selittele mitään. Takaumat ja ajatuskulut, joiden raiteille kesken kohtausten lähdetään, syventävät päähenkilön henkilökuvaa ja maailmankatsomusta.

Vaikka Amerikan Psyko Pahan mielen subtekstinä antaakin vahvasti odotuksia juonenkulusta, juoni yllättää silti. Loppua kohden on myös muutama kohtaus, jotka ovat niin kamalia, että jouduin itse lukemaan niiden ohi varsin kursorisesti.

Paha mieli ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta vaikka se viekin tapahtumakulun äärimmilleen, on se silti muistutus siitä, että kaikki ihmiset eivät halua hyvää (tai ainakaan samaa tai samansuuntaista hyvää) - ja kuinka vaikeaa tai mahdotonta muiden saattaa olla sitä nähdä, vaikka se näytettäisiin heille.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli



"Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen."


Like 2016. 300 s.

Antti Tuomaisen teos Mies joka kuoli on sekä dekkari että absurdin humoristinen teos. Päähenkilö on 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa Haminasta. Kaikki muuttuu tarinan ensimmäisenä päivänä, jolloin päähenkilö saa kuolemantuomion: hän on lääkärissä selvittämässä omituisten oireidensa syytä ja saa kuulla tulleensa myrkytetyksi. Toivoa ei ole, joten Jaakko päättää alkaa elää tai kuolla kuin ensimmäistä tai viimeistä päiväänsä.

Romaani on tyyliltään äärimmäisen lakonista ja selittelemätöntä, olipa kyse juonenkulusta, henkilökuvauksesta tai ilmaisusta ylipäätään. Ratkaisu toimii hienosti:

"On keskipäivä, aurinko on kutakuinkin niin korkealla kuin se Suomessa voi olla. Se tarkoittaa sitä, että minä näen tämän kaupungin kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kuolen tänne, tämä on kuolinkaupunkini. Sanassa ei ole samaa kaikua ja ylpeyttä kuin siinä, kun ihminen ilmoittaa synnyinkaupungistaan."

Päähenkilö ryhtyy selvittämään myrkyttäjäänsä ja samalla paljastuu, ettei hänen elämässään mikään olekaan niin hyvin, kuin hän on kuvitellut. Kesäisen Haminan pikkukaupunki-imagon takaa paljastuu jos jonkinlaisia juonitteluja ja juonittelijoita, sienibisnes ei olekaan niin siloista kuin mihin Jaakko on tottunut eikä parisuhdekaan ole sellainen kuin miltä se vielä eilispäivänä vaikutti.

"Kaikki haluavat pitää hieman etäisyyttä mieheen, jonka seurassa tulee jatkuvasti yllätetyksi."

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Åke Edwardson: Maanpäällinen taivas


"Yksi lapsista hyppäsi kiipeilytelineeltä hiekkalaatikkoon, ja mies nauroi äkisti, lyhyesti."


Like 2003. Suom. Tarmo Haarala. Alkuteos Himlen är en plats på jorden, 2001. 491 e.

Åke Edwardsonin Maanpäällinen taivas on toimiva perusdekkari, muttei ehkä kesälukemisiksi ihan paras, sillä tapahtumat huipentuvat joulunviettoon, jota päähenkilöpoliisi Erik Winterin perhe koko kertomuksen ajan odottaa.

Maanpäällisessä taivaassa on kaksi juonilinjaa: päiväkotilapsia vaanii pedofiili ja toisaalta nuoria juhlimasta kotiin matkalle olleita nuoria kolkataan oudolla esineellä. Miljöö on synkkä ja sateinen, ja Winterillä viskiä ja kahvia kuluu, kun vuorokauden tunnit eivät ole riittää rikosten ratkaisemiseen.

Strömforsin pajamuseo, Ruotsinpyhtää


Strömforsin ruukki Ruotsinpyhtäällä on todella kaunis ja idyllinen alue, jossa on ravintoloita, pieniä käsityöläispuoteja kuin myös ruukin historiaa esittelevä pajamuseo.



Museossa on esillä myös sellaista esineistöä, jota tällaisesta museosta ei ensimmäisenä olettaisi löytävänsä: bakeliittiastioita, sähköpistokkeita ja kylpyhuoneenlamppuja. Sahatoiminta kuitenkin lakkautettiin ruukissa vuonna 1953, ja ennen sitä, vuonna 1947, Ahlström alkoi valmistaa täällä edellä lueteltuja esineitä.




Pajamuseossa esillä oleva johtajan työpöytä on uskottavan massiivinen!


Loviisan kirkko

Loviisan kirkko edustaa uusgoottilaista tyyliä ja se on rakennettu vuonna 1865. Kirkon edestä alkaa puisto, joka jatkuu vihreänä nauhana läpi koko Loviisan keskustan. Nykyään kirkon länsipuolella kulkee tie suoraan kirkkoa kohden, mutta aiemmin puisto jatkui myös toiseen suuntaan.


Sisältä kirkko on yllättävän vaalea ja valoisa verrattuna jyhkeään ulkomuotoonsa, ja kirkon alttari on varsin erikoinen; kirkossa ei lainkaan ole alttaritaulua, vaan sen sijaan alttarilla on kipsinen Kristus-patsas.


Ravintola Bella, Loviisa



Ravintola Bella sijaitsee Loviisan keskustassa viehättävässä vanhan talon miljöössä. Kävimme testaamassa Bellan kesälounaan. Salaattipöytä oli tänä kesänä mediassa liikkuvan suomalaissloganin ("raastepöydästä voi aloitella") mukainen, mutta leipä (jota tosin joutui jonkin verran odottamaan; vaikutti siltä, että henkilökunnalla oli kiire) oli todella maukasta ja tuoretta.

Valitsin a la carte -lounaslistalta vuohenjuustorisoton, joka oli kaikin puolin onnistunut kokemus. Kesälistalla oleva kalalautanenkin vaikutti houkuttelevalta, joten ehkäpä paikassa tulee käytyä toistekin!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha



"Kiinnitän sykevyön rinnan ympärille ja vedän treenipaidan päälle."


Like 2015. 215 s.

Riikka Ala-Harjan romaani Kevyt liha on jollakin tapaa liian kevyt omaan makuuni. Aihe on arkinen: on päähenkilö, Saara, joka on eronnut ja jolla on lapsi, Martti. Saara on ammatiltaan teatterin valoteknikko ja teatterissa aletaan työstää Jumalan rakastaja -näytelmää, johon liittyy olennaisesti myös Michelangelon Daavid-patsas. Saara urheilee ja tapaa lenkillä ollessaan 25 vuoden takaisen rakastajansa Jarnon. Syntyy seksisuhde.

Kevyt liha koettaa problematisoida naisena ja miehenä olemista. Daavid-patsas ja sen historia kuin myös Jumalan rakastaja ovat romaanin subtekstejä, mutta sen syvempiä havaintoja naiseudesta, mieheydestä tai ihmissuhteista ei synny. Saara muistelee ex-miestään Askoa, nukkuu poikansa Martin kanssa, kerrotaan (yksinhuoltaja)lapsiperheen arjesta, ja myös Jarnon pojan nimi on Martti - onko tämä nyt sitten elämän monikerroksisuutta ja samanaikaisuutta.

Daavid-patsas on lihaksikas ja niin on urheileva Saarakin. Saara valaisee työkseen näytelmiä: millaisessa valossa hänen oma elämänsä näyttäytyy. Tästä romaanista en saanut irti oikein muuta kuin liian suoraviivaisia rinnastuksia, joiden alla ei ole syvyyttä.

Joachim Rønning & Espen Sandberg: Pirates of the Caribbean - Dead Men Tell No Tales

Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan viides osa Dead Men Tell No Tales kannattaa käydä katsomassa jos ei muuta niin Johnny Deppin tai visuaalisesti upean loppurymistelykohtauksen vuoksi - muutoin elokuvassa on paljon sellaista, mikä ei toimi, minkä nyt voi jo osittain arvata etukäteen siitäkin, että kyseessä on jo sarjan viides elokuva.

Minua on viehättänyt Pirates of the Caribbean -elokuvissa (Johnny Deppin lisäksi) seikkailullisuus, huumori ja aurinkoiset maisemat: sellainen kokonaisuus, jota voisi kuvailla lämminhenkiseksi. Viidettä elokuvaa piinaa synkkyys. Alkukohtaus lähtee liikkeelle siitä, että poika soutaa pimeällä ja myrskyisellä merellä, sitoo kivisäkkiköyden jalkaansa ja hyppää meren pohjaan... Muutoinkin elokuvassa oleillaan enemmän myrskyssä, yössä ja pimeissä loukoissa kuin Karibian auringossa. Minusta perusteltu ei tällaisessa elokuvassa ole sekään kohtaus, jossa joltakulta sivuhenkilöltä revitään sormenkynsi irti.

Yleisesti tuntuu siltä, että kun vitsit ovat vähissä, keksitään kliseinen juoni (juu, luvassa on erinäisiä isä-poika-kohtaamisia ja niin siirappista rakkautta, että onneksi Jack Sparrow'n suuhun on kirjoitettu ironiseksi kevennykseksi hyi hitto -tyyppinen repliikki), jota venytetään, ja ajaudutaan ylipäätään synkkyyden maailmaan.

Jonkinlainen shokki on myös se, että elokuvassa otetaan takauma nuoren kapteeni Jack Sparrow'n elämään - eikä nuori Sparrow näytä ollenkaan nuorelta Deppiltä!

Dead Men Tell No Tales ei ole kokonaisuudessaan ankea elokuva kuten yllä olevasta voisi päätellä, mutta runsaasti ongelmia siinä on. Kuitenkin jo mainitsemani merellä tapahtuva loppurymistelykohtaus on visuaalisesti upea ja myöskin tunteita herättävä.

Alvar Aalto - Taide ja moderni muoto @ Ateneum, Helsinki


Ateneum esittelee Alvar Aallon töitä näyttelyssään 11.5. - 24.9. Aallon arkkitehtoninen muotokieli on puhuttelevaa, ja sitä esitellään niin monin valokuvin eri kohteista...


...kuin myös muutamin pienoismallein, kokonaisista alueista. Tässä Sunilan tehdasalue Kotkasta:


Yksi huone on omistettu Aallon suunnittelemille huonekaluille.


Aallon tyyliä ja tyylillisiä vaikutteista kontekstualisoidaan joidenkin taiteilijoiden kautta. Yhtenä vaikuttajana esitellään Hans (Jean) Arp (1886 - 1966), yksi dadan perustajista. Arpin kuvataiteessa on paljon orgaanisia muotoja. Esimerkiksi tästä näyttelyssä esillä olevasta Tähtiperhe-nimisestä taulusta tulee kieltämättä mieleen Aalto-maljakko.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Markku Lahtela: Vihaa nyt - rakasta myöhemmin


Otava 1983 (W+G 1968). 106 s.

Markku Lahtelan Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kärkevä ja vyöryvä, pamfletinomainen teos, jonka "tähtäimessä" - takakannen mukaan - on "koko maailmajärjestys ja sen muuttaminen". Jotakuinkin tätä vastaa myös teoksen lukukokemus.

Teos alkaa essee- tai novellimaisella osioilla, jossa eri äänet keskustelevat, ja lopulta tästä keskustelusta rakentuu kehyskertomus koko teokselle, jonka ytimessä on 173 fragmenttia. Teos ottaa kantaa moneen suuntaan kritisoiden ihmisen osaa ja osallisuutta.

Vihaa nyt - rakasta myöhemmin koettaa riisua silmälaput lukijan kasvoilta ja osoittaa vallan rakenteiden syvällejuurtuneisuuden:

"Sinä päivänä kun koet tuon kahvipannun niin kuin sinä itse sen koet etkä kirjallisuuden tai muun taiteen suodattamana, sinä päivänä sinä olet vapaa eikä maan päällä ole ainuttakaan ihmistä enää joka olisi sinua ylempänä. Sinä päivänä sinussa romahtaa koko meidän hierarkiamme - -."

Teoksen teknologiakritiikki on edelleen ajankohtaista: "- - hän rupesi hämmästelemään - - että tietokone puhuu - hän osasi itsekin puhua mutta siihen hän oli tottunut." Havaitseminen vaatii uutta tapaa katsoa. Ihmisen itsesokeuteen osuu ironisesti fragmentti numero 31: "Täsmennä herjaukseni."

Maailma puhuu edelleen samaa jargonia kuin teoksen julkaisuvuonna. Lopun esseisitisessä osuudessa käydään dialogia ystävien ja vihollisten välillä:

"Viholliset sanovat: edistys vaatii uhreja.
Ystävät sanovat: mitä me teemme sellaisella edistyksellä joka vaatii uhreja?"

Lukukokemuksena Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kokonaisuudessaan varsin vellova ja tempoileva, mutta mukana on myös kärkiä, jotka osuvat edelleen.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa



"Pitäisi jatkaa jo matkaa, mutta minun on pakko seisahtua hetkeksi katselemaan."


Like 2017. 303 s.

Olen aiemmin lukenut Tiina Raevaaralta romaanin Korppinaiset. Siinä missä Korppinaiset hyödyntää kauhuelementtinä Edgar Allan Poea, uusimmassa romaanissa, Veri joka suonissasi virtaa, vaikutteina on niin Frankenstein, Dracula kuin kansanuskokin.

Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä, jossa päähenkilö Johannes työskentelee - tai on työskentelevinään - kelloliikkeessä kaupungin keskustassa. Johanneksella on vaikeuksia henkilökohtaisessakin elämässään, mutta kun elävien ja kuolleiden välinen raja alkaa vuotaa, tapahtumien vyöryä ei enää voi pysäyttää ja juonenkulku suuntaa Romaniaan, vampyyrien luvattuun maahan.

Juonenkulku vetää mukaansa selittämättömien yhteensattumien virtaan, ja perimmiltään romaani käsittelee kysymystä siitä, mikä rakentaa ihmisyyden. Jos ihminen on pysko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja ajassa kaikki virtaa ja muuttuu, kuinka paljon osia voidaan vaihtaa ja silti puhua samasta henkilöstä?

Parhaimmillaan jännitys romaanissa on suljetun paikan kohtauksissa: mystisesen romanialaisen instituutin huoneissa ja käytävillä sekä pimeissä vuoristometsissä.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Emma Cline: Tytöt


"Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt."


Otava/Seven 2016. Suom. Kaijamari Sivill. Alkuteos The Girls. 287 s.

Emma Clinen romaani Tytöt on oivallista, mukaansatempaisevaa kesälukemista. Romaani on kirjoitettu vetävästi sellaisen mysteerin ympärille, jonka loppuratkaisu tiedetään jo: rakenne on samanlainen kuin esimerkiksi Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin; ja niin on mysteerikin, tosin Clinen romaanin näkökulma on vahvasti naisnäkökulma.

Kauhistuttava mysteeri, joka vaikuttaa Tytöt-romaanin pohjalla, juontaa juurensa kesään 1969 ja tositarinaan Charles Mansonin johtamasta kultista. Keskiössä romaanissa on kuitenkin tyttöys, ja sikäli minulle tulee romaanista vahvasti mieheen Erica Jongin Lennä, uneksi. Millaisia ovat ne peilipinnat, joista tytöt jatsovat maailman kautta itseään, ja mitä peilistä pitäisi näkyä? Miten tytöt muotoutuvat ja valmistautuvat maailman odotuksiin, kuinka paljon he odottavat nähdyksi tulemista maailman, siis poikien, silmissä? Kuinka herkkä ja haipuva minuus voikaan olla, ja entä sitten, jos tulee yhteisö, joka vaikuttaa ottavan ihmisen avosylin vastaan ja kertovan, miten maailmassa voi olla olemassa ihan eri tavoin kuin mihin keskiluokkaisuus ohjaa?

Tyttöjen päähenkilönä on Evie Boyd, 14-vuotias tyttö, joka on tylsistynyt omaan elämäänsä. Vanhemmat eroavat, äiti muuttuu 60-luvun hengessä itseään etsiväksi naiseksi, joka lopulta vaikuttaa vain epätoivoisesti haluavan löytää uuden miehen, eikä Evielle enää tunnu olevan kotona tilaa. Bestis Connie on Evien lapsuudenystävä, jonka kanssa koetaan varhaisnuoruuden kokemuksia, mutta sitten tapahtuu jotakin, mikä ajaa tytöt erilleen. Ja eräänä päivänä puistossa kulkee kolme vierasta tyttöä, joista hehkuu jotain aivan erilaista voimaa, varmuutta ja estotonta energiaa kuin kenestäkään muusta koskaan...

Tytöt on kasvutarina, joka alkaa marginaalista, käy vielä syvemmällä marginaalissa ja päättyy marginaaliin. Romaanissa on kaksi aikatasoa: "nykyaika", jossa Evie on aikuinen, ja kesä 1969, jolloin Evie on 14-vuotias. Ennen muuta Tytöt on kuvaus ulkopuolisuudesta, mihinkäänkuulumattomuuden tunteesta ja valtavasta halusta kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi - niinkin kovasti, ettei ole valmis näkemään sitä, minkä näkee.

Tytöt on vetävästi kirjoitettu kuvaus amerikkalaisuudesta niin 60-luvulla kuin nykypäivänäkin. Jotkin asiat ovat muuttuneet, kuten se, miten huumeista puhutaan - 60-luvulla porttina, nykypäivänä numeroina ja TCH-pitoisuuksina - mutta epävarma ja hyväksyntää hakeva tyttöys näyttäytyy ajasta riippumatta samanlaisena.

Ravintola OmNam, Helsinki

Kasvisravintola OmNam sijaitsee Helsingissä, Annankadulla sisäpihalla Annantaloa vastapäätä. Miljöö on viehättävä ja rauhallinen. Menu on kiinnostava: listalla on hyvinkin erityyppisiä annoksia. Päivisin paikka tarjoaa myös lounasta.

Valitsin alkupalaksi jaetun alkupalalautasen, johon kuuluu luomutofu-skagen, bataattilohkoja ja chiliveganeesia sekä luomuparsaa ja vegandaise. Veganeesi on vegaanista majoneesia, vegandaise vegaanista hollandaisea. Kokonaisuus toimi hyvin yhteen ja maut olivat herkullisia - eritoten vaikutuksen teki tofu-skagen, jota en äkkiseltään osaisi jäljitellä kotioloissa.

Pääruoaksi valitsin ehkä hieman nynnymäisesti wrapin - listalla olisi ollut eksoottisempiakin vaihtoehtoja kuten habanero-punakaalia tai nokkos-lehtikaalikeittoa. Wrap oli runsas ja maultaan erinomainen. Nyhtökaura toi annokseen täyttävyyttä, ananassalsa raikkautta ja lautaselle sivellyssä kastikkeessa oli runsas, suklaaseen vivahtava sävy.

Jälkiruoaksi teki mieli suklaata, ja se toive täyttyi OmNamissa täysin: suklaaraakakakku vei kielen mennessään, mutta on myönnettävä, että puolikas annos kakkua olisi riittänyt vallan hyvin, sillä se on todella täyttävää.

OmNamista jäi positiivinen hyvänmielen ja -ruoan kuva, ja voisinpa hyvinkin käydä testaamassa sen lounaan jonakin päivänä.

Asko Sahlberg: Pilatus


"Jos olen jotakin oppinut, niin tämän: pimeyttä täytyy katsoa suoraan silmiin."


Like 2016. 439 s.

Asko Sahlbergin romaani Pilatus maalaa henkilökuvan nimihahmostaan. Pontius Pilatus on tuutu Raamatun sivuhenkilönä, mutta Sahlberg nostaa hänet keskushamokseen ja lukija pääsee seuraamaan Pilatuksen elämänvalintoja ja työtä roomalaisen imperiumin palveluksessa. Lukijalle tutut tapahtumat Juudeassa ja Jeshua-niminen henkilöhahmo astuvat näyttämölle vasta romaani puolivälin kieppeillä.

Romaanin sävy on melankolinen ja Pilatuksen katse tarkkailee ympäristöä usein ulkopuolelta. Rooman kansalaisen valta vaikuttaa omaan kohtaloonsa näyttäytyy rajallisena, olipa kyseessä sitten prefekti tai keisari. Pilatus kuvaa osuvasti vallantavoittelua ja -himoa. ihmisen tarvetta tavoitella suurempaa, olla enemmän, kuulua joukkoon. Romaani on kerrottu retrospektiivisenä muistelmana, ja Pilatuksen ääni on suurimmalta osin kaikennähnyt ja tarpeekseen saanut:

"Minua viehätti se, että hän ei udellut mitään minun elämästäni eikä toimistani; useimmat ihmiset tekevät sen virheen, että kuvittelevat kaikkien olevan halukkaita jollottamaan loputtomasti itsestään. Heidän mieleensä ei juolahda, että jotkut meistä saattavat olla itseensä kovin uupuneita."

Myös pitkän iän salaisuus paljastetaan romaanissa:

"'Niinpä tiedätte pitkän iän salaisuuden', Tiberius totesi ja heilautti itsensä notkeasti satulaan. 'Se on kyllästyminen. Silloin päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet tuntuvat niin pitkiltä, että ihminen on lopulta jo halukas kuolemaan ja koko ongelma, siis pitkän iän turhamainen tavoittelu, on poistunut. Jos siis toivotte pitkää ikää, käyttäkää aikanne maaten, sillä toista tapaa pidentää sitä ei ole. Aika on illuusio, josta ihminen luo oman harhaisen kuvansa.'"

Paitsi valtaa Pilatus kuvaa osuvasti myös "kiihkoilijoita" - siis nykytermein radikalismia ja radikalisoitumista. Siinä missä nykyajassa äsken mainitsemani sanapari on tapana liittää islamiin, Pilatuksen kontekstissa juutalaiset näyttäytyvät oudon ja käsittämättömän vieraan uskon edustajina, joille ei mikään riitä ja jotka ovat valmiita ilomielin kuolemaan uskonsa puolesta kuin Isis-terroristit nykyaikana. Kun Pilatus ja roomalaiset legioonalaiset tappavat ryhmän juutalaisia kiihkoilijoita ja Pilatus tarkastelee kuolleita, hän näkee ja tulkitsee seuraavaa:

"Se oli nuoren miehen, melkein vielä poikasen ruumis ja sen kasvot saivat minut kavahtamaan. Niille oli jähmettynyt autuas, suorastaan hurmoksellinen ilme ikään kuin hän olisi viimeisen hengenvetonsa myötä jo taivaltanut juutalaisten paratiisissa, täyttynyt ylimaallisen onnen  tunteesta kaiken ihanuuden ympärillään nähdessään. Se sai minut aprikoimaan lyhyen, ohitse kiitävän lyhyen hetken verran oliko tuo nuorukainen kuollessaan tiennyt jotakin mitä minä en tiennyt enkä kenties koskaan tulisi tietämään, oliko hänen valitsemansa tie oikea ja minun väärä, kätkivätkö noitten itsensä uhranneitten miesten pian luhistuvat tomumajat sisälleen minulle ratkaisemattomaksi jäävän arvoituksen, salaisuuden ikuisen onnen salien avaimen. Huomasin alkaneeni vapista ja työnsin soihdun takaisin sotilaan kouraan."

Sahlbergin kieli on osin liian maskuliinista makuuni, mutta osin kielikuvat onnistuvat piirtämään tarkkanäköisesti esiin tunnelmia, jotka ovat tunnistettavia:

"Mies istui kunuleella penkillä juopuneen yskinäisyytensä latteassa kehässä."

Kokonaisuudessaan Pilatus on historiallinen romaani, joka avaa näkökulmia tuttuihin tarinoihin ja henkilöhahmoihin uudesta perspektiivistä ja toisaalta onnistuu historian näkökulmasta paljastamaan olennaisuuksia myös nykyajastamme.

Ravintola El Greco, Helsinki

El Greco on kreikkalainen ravintola Helsingissä, Ludviginkadulla. Kävin testaamassa sitä alku- ja pääruoan verran. Alkuruoaksi söin napostelulautasen, joka oli kerrassaan herkullinen: filotaikinapiirakkaa, hummusta, tsatsikia, täytettyjä minipaprikoita ja oliivia, Kaikkea oli juuri sopivan verran - ihanasti ruokahalua herättelevästi.

Salaattien ja alupalojen suhteen kreikkalainen ruoka on kasvissyöjälle unelma, mutta pääruoat ovatkin sitten asia erikseen. El Greconkin lista on muutoin lihaisa, mutta kasvisvaihtoehtona on "Vegetarian", "keittiömestarimme mielentilan mukaan vaihtuva kasvisannos". No, kohdallani tämä tarkoitti ratatouilletyyppistä haudutettua kasvisannosta, ja täytyy sanoa, että keittiömestarin mielentila oli tuona iltana vahvan suolainen.

Salaatille tai alkupaloille voisin tähän miellyttävätunnelmaiseen ravintolaan toisenkin kerran mennä, mutta kasvissyöjän näkökulmasta pääruokalista on aika ysäriä. Vai mitä vannoutuneet lihansyöjät toteaisivat ravintolasta, jonka ainoaa liharuokaa kuvailtaisiin samoin sanoin kuin El Greco kuvailee kasvisvaihtoehtoaan?

Teemu Leppälä & Petri Kantoniemi: Jäänmurtaja Snow ja valkoinen elefantti


"Snow on suomalainen jäänmurtaja, joka asustaa Katajanokalla muiden jäänmurtajaystäviensä kanssa."


POB 2017. 47 s.

Luen harvoin lastenkirjoja. Jäänmurtaja Snow'n tarinaan minut sai tarttumaan se, että teos on kotimainen ja sen kirjoittaja, Teemu Leppälä, tietää, mistä kirjoittaa: kirjan päähenkilönä on Snow-niminen jäänmurtaja ja Leppälä itse on paitsi kirjailija, myös merikapteeni ja luotsi. Jäänmurtaja Snow ja valkoinen elefantti on sarjan neljäs osa.

Kirja kertoo Snow'n ja hänen työkavereidensa helikopteri Harrietin, sukeltaja Rovin, jäänmurtaja Atlaksen ja Aurora Starin työstä, tällä kertaa Operaati Planktonista, jossa tarkoituksena on kiinnittää merenpohjaan metallilevyjä, jotka tuottaisivat energiaa meren liikkeistä.

Kiinnostavinta kirjassa onkin paikallisuus - se, että liikutaan Itämerellä - ja asiantunteva mutta lapsille sopivaan, personoituun asuun puettu tieto merenkulusta. Teoksen ensimmäisellä aukeamalla esitellään ja nimetään henkilöt ja jäänmurtajalaivan osat - joita tässä tapauksessa luonnollisesti ovat myös silmät ja suu.

Jäänmurtaja Snow -kirjassa on siis jotain samaa kuin Tatu ja Patu -kirjoissa, ja sellaista elementtiä olisin itse kaivannut lisää: leikittelevään asuun puettua tietoa, sillä uskon, että monia lapsia, eritoten poikia, kiinnostaa tekniikka, kuten laivat ja autot.

Jäänmurtaja Snow ja valkoinen elefantti -kirjan satumaisuus piilee siinä, että vaikka laivasto lähtee suorittamaan arkista tehtäväänsä, tutkassa näkyykin jotain outoa. Alun takauman (ja teoksen nimen) perusteella lukija tietää jo, mitä odottaa: jossakin on valkoinen elefantti, mutta miten se löytyy ja mikä onkaan sen sanoma?

torstai 25. toukokuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt



Like 2017. 235 s.

Koko Hubaran teos Ruskeat Tytöt on alaotsikoitu Tunne-esseiksi. Hubaran tyyli kirjoittaa tuo mieleeni muut suosikki-esseistini, Merete Mazzarellan ja Sándor Csóorin. Kieli on ilmavaa, samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että perusteltua. Eniten nautin siitä kirjojen maailman tunnusta, joka tekstistä huokuu läpi: kuinka tärkeää lukeminen ihmiselle onkaan, ja kuinka lukemalla rakentaa maailmaa.

Teoksen alkupuolella Hubara kirjoittaa kielestä ja tarkastelee sanoja tekoina, vallankäytön keinoina:

"- - meidän on löydettävä keinot löytääksemme toisemme, ja löytääksemme toisemme tarvitsemme sanoja, joilla kutsua toisemme koolle. Identiteetti on siis minä riippumatta mistään ja teoria on yhtä kuin tarina siitä. Ja jotta voi kertoa tarinansa, tarvitaan kaikki tarvittavat sanat. Suomen kielessä on satoja tuhansia sanoja. Pyydän korkeintaan muutamaa uutta. Mutta milloin meille olisi annettu jotain pyytämättä? Tai pyytämällä? Sanat pitää ottaa, tehdä. Osa niistä pitää luoda tyhjästä. Osa syntyy määrittelemällä tiukasti ja selkeästi jo olemassa oleva käsitteistö, ottamalla se haltuun."

Paitsi että sanat ovat valtaa ja vallankäyttöä, ilmiöiden määrittelemistä ja niiden näkyväksi tekemistä, niin on kielioppikin. Mielestäni kielioppi on olemassa, koska se paitsi kuvaa kieltä myös asettaa kielelle normeja, jotta toistemme ymmärtäminen helpottuisi. Normit ovat vallankäyttöä, ja osa normeista - kuten vaikkapa suomen kielen "suojeleminen" vierailta vaikutteilta - on politiikkaa. Hubara ottaa kantaa myös kielioppiin:

"Jos ei ole paljoa sanoja, ei voida vaatia paljoa kielioppiakaan, mutta jos on yksikin sana, tai sanapari, ja jos on joka tapauksessa olemassa ja olemassaolon eli ihon alla on teoria eli tarina, on myös valta muokata kieltä. Seuomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön. Jos minä nyt kerran kirjoitan, minä kirjoitan niin kuin parhaaksi näen. Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat tärkeitä, täydellisiä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia. Eivät edes puolivahinko."

Sanoista, kieliopista ja vallasta kirjoittaessaan Hubara määrittelee teoksensa nimiratkaisun, Ruskeat Tytöt.

Hubara tekee teoksessaan näkyväksi myös sen rajan, mikä on ihmisen identiteettiä ja mitkä puolestaan asioita, joita ihmiselle on tapahtunut - ja eivät siis identiteettiä: "Nämä eivät ole minun tarinoitani. Nämä ovat asioita, joita minulle on tapahtunut. Minä olen olemassa riippumatta näistä tarinoista. Minä olen koko ajan olemassa riippumatta rasismista ja valkoisuudesta. Me olemme." Jokaista yritetään määritellä myös ulkoapäin, laittaa johonkin lokeroon tai ohjailla johonkin suuntaan, ja on olennaista ymmärtää, että kyse on eri asioista.

Hubara kirjoittaa paljon näkymisestä ja nähdyksi tulemisesta. Kuinka ihmiselle on tärkeää nähdä jotain, johon voi identifioitua, ettei tarvitse elää yksinolemisen illuusiossa. Media ja taide eivät kuitenkaan anna yhtä paljon näkyvyyttä kaikenlaisille ihmisille. Tämä on tuttua feminismin kontekstista. Näkyvyys itsessäänkään ei riitä, vaan kysymys on myös rooleista: Millä tavalla naiset näkyvät mediassa ja kirjallisuudessa? Missä valossa heidät näytetään? Mitä ääniä pääsee kuuluviin ja millä tavoin kehystettynä? Ja: entäpä Ruskeat Tytöt - näkyvätkö he Suomessa?

"Minä rakastan lukemisen lisäksi kirjoittamista, mutta on todella lannistavaa ajatella, että minun pitäisi kirjoittaa tuo kirja [joka kertoo minunlaisestani ihmisestä ja johon voin samastua], jos haluan sellaisen lukea. - - Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, ja sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensi katsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeissa mittasuhteissa siihen ja totuudellisesti kuvattuna."

Maailmaan pitäisi mahtua erilaisia ääniä, ja sen Hubara tekee selväksi teoksessaan:

"- - myös minulle kuuluu turvallinen maailma, etten ole suhteessa pelkästään valkoisuuteen vaikka elänkin pääasiassa valkoisessa maassa. Minulla on oikeus olla täysvaltainen toimija, minulla on oikeus mielipiteisiin. Minun tarinani kuuluu painaa kirjaksi sellaisella kielellä, jonka minä valitsen ja hallitsen ja määrittelen. Ei ole minun ongelmani, mitä tulkintoja valkoisuus siitä tekee. Eikä minun tektieni tule välttämättä olla linjassa muiden ruskeiden suomalaisten ajattelijoiden kanssa. Minä en halua hävetä enää enkä toivoa sinisiä silmiä, kenenkään edessä, minkään vuoksi."

Loppusanat on suunnattu suoraan lukijalle. Todennäköisesti ensisijaisesti Ruskeille Tytöille, mutta loppusanat, niin kuin teos kokonaisuudessaankin, puhuttelevat laajasti:

"Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että riittää, että olet olemassa. Riittää, että sinä olet sinä. Riittää, että sinä olet siinä. Riittää, että jaksat herätä aamulla, tai mihin aikaan nyt yleensä heräätkään, ja menet tekemään asioita, joita haluat tehdä. Se, että me jaksamme joka aamu poistua kotoa ja mennä lastentarhoihin, ratikoihin, työpaikoille ja kaupan kassajonoihin on mitä rohkein teko. Jatka sitä."

Desző Kosztolányi: Nero, verinen runoilija



"Vain yksi ainoa uninen ääni kuului."


Gummerus 1944. Suom. Väinö Olkkonen. Unkarinkielinen alkuteos Nero, a véres költő, 1922. 302 s.

Desző Kosztolányin romaani Nero, verinen runoilija kertoo Rooman keisari Nerosta. Romaani näyttää ylhäisessä asemassa olevan henkilön elämän tyhjyyden sekä keisarin itsensä että hänen lähipiirinsä näkökulmasta.

Romaanin alussa Nero nousee valtaistuimelle hallitsemaan Roomaa. Hän on nuori poika, jolla on nuoren harkitsemattomat huvit. Jo alun perin häntä ahdistaa palatsi ja hänen asemansa tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Nero näytetään itsekeskeisenä ja tyrannimaisena luonteena, mutta koska hänen ratkaisujaan tarkastellaan usean henkilöhahmon kautta, syntyvä kokonaiskuva on uskottava - vaikkei sitä kauniina voi pitää.

Tiedämme historiasta, että toinen tyranni, Hitler, haaveili myös taiteilijan urasta. On spekuloitu, jos hän olisi onnistunut taidemaalarina, olisiko maailma säästynyt holokaustilta. No, Kosztolányin romaanissa keisari Nero innostuu runoudesta, eikä siitäkään seuraa mitään hyvää.

Filosofi Seneca näytetään henkilönä, joka on pitkälti vastuussa Neron kasvatuksesta. Senecan persoonallisuutta luonnehditaan näin: "Hänellä ei ollut muuta uskontoa kuin kirjoittaminen, ja hänen vakaumuksensa, minkä alituinen miettiminen ja ajatteleminen olivat lopulta saaneet perin horjuvaksi, heilahteli aina sen puolelle, jonka kanssa hän puhui." Seneca kykeneekin selviämään romaanin maailmassa melko pitkään, mutta kaikkivaltiasta Neroa ei lopulta pidättele mikään. Seneca näytetään yhtenä tämän helvetinkoneen, Neron, rakentajista, eikä Neron valta johda missään vaiheessa hyvään. Lopuksi Seneca näkee ratkaisuksi vain luovuttamisen: "'Nyt on koetettava hymyillä' hän [Seneca] huokasi, 'niinkuin syksy, yksinkertaisesti ja lempeästi. Syksy, mikä ei halua enää mitään.'"

Romaani näyttää sen, kuinka rumaa jälkeä tulee vallan, taiteen ja mielistelyn yhteenliittymästä. Nuoruusajan toilailujensa jälkeen Nero nimittäin innostuu runoudesta. Kun hän on lukenut pitkän yön pimeydessä kirjoittamansa ensimmäisen runonsa kasvattajalleen Senecalle, Seneca reagoi siihen näin:

"Seneca pyyhkäisi otsaansa karistaakseen välinpitämättömyyden, mikä oli kuin harmaa hämähäkinverkko vastustamattomasti takertunut häneen pitkän, puisevan runon vaikutuksesta. Hän toivoi voivansa punehtua ja innostua."

Koska Nerolla on kaikki valta, hänen lähipiirinsä kannattaa suhtautua häneen kannustavasti ja ihailevasti jo omankin etunsa vuoksi. Toisaalta tilanne tarjoaa myös lähes loputtomat manipuloimisen ja hyötymisen mahdollisuudet lähipiirille. Kosztolányin romaani näyttää naiset vahvoina hahmoina, jotka onnistuvat halutessaan taitavuudellaan ohjailemaan tapahtumia kulisseissa, vaikka pintapuolisesti näyttääkin siltä, että miehet tekevät kaiken.

Toinen tällainen vahva naishahmo on Neron äiti, joka keisarin nuoruudessa pitää todellista valtaa käsissään keisarin huvitellessa omituisella tavallaan kaupungin yössä. Runousvaiheessa kuvioihin astuu mukaan Poppaea, joka vaikuttaa kulisseissa niin voimakkaasti, että Nerosta tulee kuin tuleekin "kuuluisa runoilija". Nero ei siedä todellista lahjakkuutta ja todellisia kilpailijoita runouden saralla, joten ne, joita Poppaea ei koneistollaann kykene vaientamaan, vaientaa Nero itse.

Nero kokee pahimmaksi kilpailijakseen sairaalloisen velipuolensa Britannicuksen, joka kirjoittaa erikoisia ja omaperäisiä runoja, jotka jäävät lukijan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Nero koettaa ostaa Britannicuksen, mutta kaikki ei olekaan kaupan:

"'Kaikki on minun', Nero huusi raivoissaan ja suunniltaan ja polki jalkaansa. 'Sekin, mitä ei ole.' Tuntui kuin Britannicus olisi pudistanut päätään. Hän ajatteli: Ei, se on minun. Se on yhä minua, mitä ei ole. Se ei ole sinun. Sinun on vain kaikki muu."

Kosztolányi kirjoittaa ajattomaan ja kuulaaseen tyyliin. Ironialtakaan ei tosin vältytä. Nykylukijan silmiin tuntuu huvittavalta keisari Neron lääkärin tapa ohjailla hallitsijaansa silloin, kun tämä kokee epävarmuutta runoilijanlahjakkuutensa kanssa:

"Athenaeus [lääkäri] - - käski valmistaa pieniä tauluja, joihin oli värillisin kirjaimin kirjoitettu rauhoittavia, viihdyttäviä, voimistavia lauseita. Ensimmäisessä oli sinisellä ja keltaisella - rauhan väreillä: Olen hyvin rauhallinen. Keisarin, joka makasi selällään, piti katsella sitä. Myöhemmin orjat näyttivät uutta taulua, jota potilas silmäili taas pari minuuttia. Punaiset ja siniset kirjaimet muodostivat kreikkalaisen lauseen. Siinä säteilivät vallan värit: Kaikki voima on minun. Pienemmistä sinipunaisista ja keltaisista kirjamista syntyi kauneuden loitsu: Apollo hymyilee minulle. Sitten oranssi ja vihreä sytyttivät iloa mieleen: Minä laulan ihanasti. Lopuksi tulivat punaiset kirjaimet yksin, sekoittamattomina. Varma, voimakas, vastustamaton innoitus: Olen suuri runoilija."

Voimatauluja keisarille! Miksipä ei.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani näyttää henkilöhahmonsa, mukaanlukien Neron, moniulotteisina ja samastuttavina, kärsivinä ja rakastavina, kerrassaan inhimillisinä olentoina. Nero, verinen runoilija on jollakin tapaa katharttista luettavaa. Romaani tarkastelee ihmisyyden inhimillisiä puolia ja eritoten vallan seuraamuksia erilaisista näkökulmista tarkasteltuna.

"Missä on kärsimyksen raja? Siinä, missä voimamme loppuvat. Kun kärsimys kohtaa kestämiskykymme rajan, se tuhoaa itsensä. Joka epätoivoon vaipuneena kärsii tuskaa eikä mitään toivoa ole, hän ei tätä toivoa kadota, sillä hän tietää, että silloin kun kärsimys tulee mahdottomaksi kestää, se muuttaa muotonsa joksikin muuksi. Kukaan ei voi kärsiä enemmän kuin ihminen."

maanantai 15. toukokuuta 2017

George Eliot: Mylly joen rannalla



"Avaralla tasangolla kiirehtää Flossjoki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä."


WSOY 1951. Suom. Saimi Järnefelt ja Helka Varho. 535 s.

George Eliotin klassikkoromaani Mylly joen rannalla (1860) oli ristiriitainen lukukokemus. Ensimmäisen sadan sivun ajan olin aivan valmis luovuttamaan: eikö tässä ole kyse mistään muusta kuin turhanpäiväisestä olohuonejaarittelusta erinäisten sukulaistätien ja -setien kesken, ja päähenkilötkin ovat lapsia, mistä en ole koskaan erityisesti nauttinut - tähän tyyliin:

"Tädit ja sedät näyttivät olleen vilkkaassa keskustelussa sisarusten tullessa huoneeseen arkoina ja vastahakoisina. Sillä vaikka tom, jonka käytännöllinen järki oli nyt uusien mielenliikutusten kannustamana noussut toimintaan, oli vaivannut päätään suunnitelmalla, jonka aikoi esittää jollekin sedälle tai tädille, niin eivät hänen tunteensa kuitenkaan millään lailla olleet ystävälliset. Hän pelkäsi mennä heidän kaikkien eteen yht'aikaa, samoin kuin häntä olisi kammottanut siemaista sellaista väkevää lääkettä, jota hän olisi pienin erin saattanut nipin napin sietää. Maggie taas oli kovin uupunut tänä aamuna. Lyhyen levon jälkeen hänet oli herätetty kolmen tienoissa, ja häntä painosti omituinen, uinaileva väsynys, joka seuraa sairashuoneessa valvomista päivänkoiton varhaisina, kylminä ja hämärinä hetkinä, jolloin elämällä ulkona päivänpaisteessa ei ole mitään merkitystä; se ympäröi vain kehyksenä pimeän sairaskammion synkkiä hetkiä."

En kuitenkaan luovuttanut kesken vaan päätin edetä lukemisessani iltaisin ennen nukkumaan menemistä, koska romaani - sikäli kun ajatukset pysyivät sen maailmassa kiinni - oli tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa luettavaa. Toisaalta myös vanhanaikaisessa suomennoksessa oli jotakin viehättävää, vaikkakin virkkeet ovat osin kovin koukeroisia, osin oikeakielisyyssäännöt ovat muuttuneet (nimien kirjoittamisessa pistivät jatkuvasti silmään "Pullet täti" -tyyppiset kirjoitusasut) ja osin englannin vaikutus paistoi käännöksestä läpi nykyään laajassa puhekielisessä käytössä olevana sinä-passiivina.

Jotain viehätystä kerronnassa kuitenkin on:

"Siellä [ullakolla] Maggie ravisti veden mustista hiuksistaan ja juoksi edestakaisin kuin kylvystä kavunnut rottakoira. Sateisina päivinä, jolloin ilma vain ei ollut liian kylmä, ullakko oli Maggien rakkain paikka. Siellä hän purki huonon tuulensa ja puheli toukan nakertamille permantolankuille, hyllyille ja mustille, hämähäkin seittien peittämille orsille."

Ja paitsi viehätystä, niin vaikka romaani on alun perin alkukielellä julkaistu vuonna 1860, myös sen kuvaamissa ilmiöissä on nykyajallekin ominaisia asioita. Esimerkiksi muistisairauksista on tapana puhua nykyajalle tyypillisinä, ihmisen elinajan pidentymisestä johtuvina ilmiöinä, mutta lukekaapas tästä:

"Tulliver kumartui ja nojasi kyynärpäänsä tuolin käsinojaan ja katseli alas ikäänkuin jotain etsien - hapuillen pakenevia ajatuksia, kuten ihminen kamppailee unen kanssa. Maggie katsoi mykän surun valtaamana Tomiin. Isän ajatukset harhailivat kaukana nykyhetkestä, joka nyt vähitellen oli tunkeutuva täyttämään hänen hämärän tajuntansa. Tom oli melkein rytäämäisillään tiehensä, sillä hän pelkäsi tuskallisia kohtauksia. Tämä pelko onkin niitä piirteitä, jotka erottavat nuorukaisen neidosta ja miehen naisesta."

Eikö kuvaus pädekin ilmiselvästi muistisairauden oireisiin?

Mutta romaanista itsestään vielä. Päähenkilöitä ovat sisarukset Maggie ja Tom, joita kuvataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Maggie on rasavilli ajattelija - ja romaanin alkusanojen mukaan kirjailija George Eliotin alter ego -, Tom puolestaan hyvin käytännönläheinen hahmo.

Romaanista huomaa sen iän, jos ajattelee sen rakennetta ja kerrontatapaa. Nykyään onnistuneen romaanin pitäisi olla tasapainoisempi ja todennäköisesti tyyliltään eheämpi. Eliotin romaanissa on vahvoja realistisia sävyjä, kun kuvataan perheiden asemaa, oikeujuttuja, omaisuutta ja naisen asemaa. Kaikille kirjan henkilöhahmoille kuitenkin löytyy merkitys tarinassa, ja niinpä lukija pitkänomaisen johdannon aikana ehtiikin jo moneen kertaan ounastella, että tässäpä varmaan pohjustellaan jotain romanssia - ja niinhän siinä käykin. Puolivälin jälkeen keskitytäänkin hieman yllättäen ihmis- ja rakkaussuteisiin ja tunteiden kiemuroihin, jopa niin, että tyyli tuntuu ottaneen takapakkia 1800-luvun alkupuolelle ominaiseen romantiikkaan - vaikka toki realisminkin aikana kirjoitettiin rakkaudesta, kuten esimerkiksi Gustave Flaubert romaanissaan Emma (1856). Ja kun rakkaussuhteet kerran imaisevat syövereihinsä, sieltä ei ole paluuta.

Nykylukijan näkökulmasta romaanin rakenne on todella pahasti epätasapainossa. Alussa tuhrataan vähintäänkin sata jollei jopa kaksisataa sivua taustoittamiseen, sitten fokus vaihtuu käytännön ongelmien kuvaamisesta ihmissuhteiden kuvaukseen, ja lopussa, tadam, loppuratkaisu läväytetään yllättäen lukijan silmille suunnilleen viimeisen kymmenen sivun aikana, puhekielisesti ilmaistuna täysin puskista.

Noh, tulipahan luettua.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Platonin Akatemia XXI

Platonin Akatemia järjestettiin vuonna 2017 kahdettakymmenettäensimmäistä kertaa, tällä kertaa myös osana Suomi100-tapahtumavuotta.

Torstaina useat tapahtumat valtasivat Tuusulan Rantatien levittyen aina Järvenpään ja laajemminkin Keski-Uusimaan alueelle, kun arkeologiabussi kiersi iltapäivällä eri kohteissa. Mielenkiintoisin ohjelma oli kenties Halosenniemessä, missä järjestettiin Suomi ennen Suomea -seminaari, jossa puhujina olivat Risto Pulkkinen, Vesa Matteo Piludu ja Osmo Pekonen, aiheenaan suomalainen kansanusko eri näkökulmista.

Perjantaina oli vuorossa iltatapahtuma Kallio-Kuninkalan kartanossa. Ilta oli täynnä elokuvaa, runoutta, musiikkia ja tanssia. Illan aluksi nähtiin Aino Mätön säveltäjä Harri Vuoreen keskittyvä dokumenttielokuva "Jälkeläiset - Kertomus taiteilijaelämästä Rantatiellä". dokumenttielokuva peilasi kiinnostavalla tavalla nykyistä Rantatien taiteilijayhteisöä sadan vuoden takaiseen vastaavaan ja teki näkyväksi sen, että Rantatie on edelleen elävän kulttuurin kehto - vaikka siitä ensimmäisenä tulevatkin mieleen Eino Leino, Jean Sibelius, Pekka Halonen ja mahdollisesti Aleksis Kivi, jonka kuolinmökki Rantatiellä sijaitsee.

Mirkka Rekola -seuran edustajat lausuivat Platonin Akatemiassa sekä Mirkka Rekolan runoja että omia runojaan, mikä loi kiinnostavan kokonaisuuden - ja eivät vain lausuneet, vaan myös lauloivat. Sen jälkeen nähtiin Tair Arusaaren ja Essi Kosken ohjaama musiikkia, tanssia ja lausuntaa yhdistelevä ja suomalaisuutta käsittelevä esitys "Hetkiä", jonka jälkeen ilta jatkui vielä sekä runouden että musiikin parissa.





Iltatapahtuma oli hieno ja mieltävirkistävä kulttuurikokemus.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Ranya ElRamly: Auringon asema





"On aikoja jolloin Jumala hallitsee."


Otava 2002. 190 s.

Ranya ElRamlyn romaani Auringon asema (Otava 2002) kertoo perheestä, jonka äiti on suomalainen ja isä on egyptiläinen. Romaanin minäkertojana ja päähenkilönä on perheen toinen tytär. Romaanin keskeisiä teemoja ovat identiteetti ja itsensä löytäminen. Päähenkilön elämää käsitellään lapsuudesta (nuoreen) aikuisuuteen. Romaanin ote on retrospektiivinen: päähenkilö muistelee lapsuuttaan ja palaa jatkuvasti kertomukseen, kuinka hänen vanhempansa tapasivat ja rakastuivat – ja kuinka rakastuminen johti rakkauteen ja perheen perustamiseen mutta sittemmin erilleen kasvamiseen ja eroon.

Isän ja äidin rakastumista selitetään sillä, kuinka vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Isä on ammatiltaan tutkija, joka etsii vettä autiomaasta. Hän ei valinnut uraa öljyn etsimisen parissa, mikä olisi johtanut myös henkilökohtaiseen rikastumiseen, vaan hän valitsi veden, sillä se tuntui eettisesti oikealta ratkaisulta. Romaanissa äidin kuvataan edustavan olemukseltaan ja persoonaltaan vettä, isän tulta:

“Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta. Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään. Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme kuivalla maalla.”

Paitsi että vanhempien vastakohtaisuus liittyy persoonaan ja olemukseen, se toki liittyy myös kulttuuriin. Äiti on ammatiltaan tutkija, joka tutkii Egyptiä – isän kotimaata. Äiti on kiinnostunut eritoten Egyptin historiasta, hänelle maa edustaa jotakin myyttistä:

“Silloin, kun äitini meni Egyptiin, hän matkusti paljon kauemmas ajassa kuin paikassa – –. – – Minun äitini eli menneisyydessä, ja se on toki helpompaa ulkomailla kuin kotimaassa, jossa ymmärtää liikaa ja näkee liikaa, ja jossa on selvää että uudessa on aina jotain hyvääkin – –.”

Äiti tuntuu kaipaavan todellisuuteen, jota todellisuudessa ei ole. Suhteen alkuaikoina pariskunta matkustaa Intiaan, joka ei ole heidän kummankaan kotimaa ja joka edustaa heille kummallekin rakkaudellista pakoa todellisuudesta. Vieraasta kulttuurista ja maasta voi lyhyellä oleskelulla nähdä vain parhaat puolet ja siihen voi projisoida kaipuunsa:

“Äiti uneksi muinaisista kulttuureista, joista oli jäljellä vain jälkiä, ja isä vedestä autiomaan alla tai naisen silmissä. – – Minun isäni ja minun äitini elivät aikansa ulkopuolella, eivät jäljessä, jotenkin sivussa vain. Ja Intiassa [ei Egyptissä isän kotimaassa, ei Suomessa äidin kotimaassa, vaan maassa, jossa he viettivät rakkauden aikaa] aika oli toisenlaista, sillä kuinka voi ymmärtää aikaa jos ei ymmärrä kieltä, jos elää vieraiden tähtien alla – –.”

Sitten isä ja äiti muuttavat Saudi-Arabiaan, missä isä tekee pitkää päivää töissä ja äiti viettää päivänsä lasten kanssa heidän talossaan, eristettynä muurien taakse, vailla ystäviä.

Minäkertoja havainnollistaa minnekään-kuulumattomuuden tunnetta osuvasti: “Mutta toisaalta, mitä enemmän aurinko paistaa, sitä vaaleammiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Egyptiin, ja mitä vähemmän aurinko paistaa, sitä tummemmiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Suomeen – –.”

Egyptissä ja Saudi-Arabiassa asumisen jälkeen perhe päättää muuttaa Suomeen, äidin kotimaahan, minne sopeutuminen on isälle vaikeaa:

“Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä.”

Päähenkilön kipuilussa suhteessa eri kulttuureihin näkyy sekä kapina että puolustelunhalu: “Vain minä ja sisareni saamme puhua arabeista pahaa sillä olemme arabeja itsekin.” Romaanin nykyhetkessä päähenkilön kanssa samassa talossa Suomessa asuva intialainen mies toimii päähenkilön peilinä ja sanoo: “Me olemme samaa, minä ja sinä, me emme kuulu tänne emmekä me kuulu muuallekaan.” Intialainen mies tuntuu hyväksyvän päähenkilön juuri sellaisena kuin tämä on. “Intialainen mies – – sanoi: sinä et ole sitä etkä tätä, ja juuri siksi minä vietän kanssasi jokaisen iltani.”

Auringon asemassa minäkertojan ei tarvitse valita kahden kulttuurin välillä tai epäonnistua kulttuurien yhdistämisessä kuten hänen vanhemmilleen kävi, vaan hän voi valita oman tiensä ja olla ihan omanlainen itsensä. Valintaa vanhempien edustamien kulttuuristen tapojen välillä romaanissa kuvataan appelsiininkuorimismotiivin avulla. Päähenkilön lapsuudessa isä ja äiti kuorivat appelsiinin eri tavoin: äiti käytännöllisesti, isä esteettisesti. Päähenkilö on romaanin alussa valintatilanteen edessä:

“Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin korun, niin teki minun isäni. – – Appelsiinin voi kuoria kahdella tavalla, mutta minä en voi kuoria molemmilla tavoilla, samaa appelsiinia ainakaan, en kerta kaikkiaan – –. “

Romaanin lopussa päähenkilö on kuitenkin kasvanut itseohjautuvaksi ja hän toteaa appelsiinin kuorimisesta näin:

“Jos minulla on kiire, kuorin appelsiinin niin, että teen siihen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti. Jos minulla on aikaa, kuorin sen niin, että leikkaan kuoren pois pitkänä spiraalina, jonka pujotan hetkeksi ranteeseeni, kuin korun. Minä en enää aio juurtua minnekään, minun saareni kulkee minun mukanani tästä päivästä eteenpäin.”



sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Merirosvoristeily Mustalla helmellä, Gdansk



Gdanskin keskusta ei sijaiste Itämeren rannalla, vaan meren rantaan on hieman matkaa. Eräs tapa päästä sinne on lähteä jokiveneristeilyllä Westerplatteen, joka on (paikallistenkin suosima) ulkoilu- ja viheralue, jossa on myös linnoitus.




Jokiveneet matkaavat teollisen satama- ja telakkamaiseman halki, mikä tuo oivaa vastapainoa Gdanskin kauniille keskusta-arkkitehtuurille.



Jokiveneistä näyttävin ja nähtävyys jo itsessään on ehdottomasti Jack Sparrow'ta mukaillen nimetty Black Pearl. Merirosvoristeilylle siis!



Laivan lähtölaituri on paikassa, jota ei voi olla huomaamatta: ravintolakadulla joen rannassa. Laiva mainostaa itseään sanaparilla "super attraction", eikä syyttä; liput kannattaa siis hankkia aiemmin kuin mihin aikaan aikoo laivan kyytiin astua. Matkailija voi valita, haluaako hän vain istua laivassa keskustasta Westerplatteen ja takaisin (yhdensuuntainen matka vie noin 35 minuuttia) esimerkiksi ruokaa tai juomia nauttien, vai haluaako hän viettää aikaa maissa Westerplattessa. Jos sää suosii, pari tuntia maissa vierähtää nopeasti esimerkiksi maisemista ja omista eväistä nauttien - ja on Westerplattessa myös terassi tai pari, joilta saa sekä juomaa että ruokaa.

Black Pearl -laivalla on puolan-, englannin ja saksankielinen selostus, mikä saa katsomaan jokivarren maisemia kiinnostuneena.



Iltaisin laiva toimii laiturissa ravintolalaivana, mihin liittyen paluumatkalla saimme nauttia tunnelmallisesta slaavilaisesta livemusiikista mies ja kitara -hengessä.



Black Pearl -risteily kuulostaa todella kitchsiltä tai lapselliselta, mutta kyytiin kannattaa heittäytyä avoimin ja seikkailullisin mielin - tämä oli paras kokemus viikonloppumatkallamme!


Molo - Euroopan pisin puulaituri, Sopot



Sopot on kolmoiskaupunki Gdansk - Sopot - Gdyniasta keskimmäinen, ja sinne pääsee helposti ja halvalla päiväretkelle Gdanskista paikallisjunalla. Junalippuja voi ostaa automaateista asemilta (tai halutessaan jonottaa tiskille; jonottaminenhan sinänsä on yksi Itä-Euroopan-matkailun keskeisistä kokemuksista) ja yhdensuuntainen matka maksaa aikuiselta alle neljä zlotya - siis karkeasti arvioiden euron kieppeillä.



Sopot on pittoreskimpi ja pienempi kuin Gdansk, ja selvästi profiloitunut kesäiseksi rantakaupungiksi. Kaupungin pääkatu päättyy aukioon ja puistoon, joka rajautuu mereen. Täältä löytyy Euroopan pisin puulaituri, Molo. Onhan se käytävä kävelemässä päästä päähän - vaikka laiturille päästäkseen täytyykin ostaa lippu ja vaikka sää olisi kuinka karmea tahansa, kuten meidän tapauksessamme.


Laiturin päässä on laivan muotoon rakennettu viihtyisä kahvila, jolla kesäaikaan on mitä ilmeisimmin myös hyvin viehättävä terassi.

Sopotissa on myös upean näköiset, sileäsantaiset hiekkarannat. Tunnelma kaupungissa ei muistuta Välimeren rantakohteita, vaan kokonaisvaikutelma - aikankin ajankohtana, jolloin kadut eivät ole tukossa turisteista - on pikemminkin tsehovilainen.


Amber Sky -maailmanpyörä, Gdansk



Maailmapyörät tuntuvat olevan nyt trendikkäitä - Helsinkiin Katajanokalle nousi Sky Wheel Helsinki -pyörä vuonna 2014, ja samanlainen, joskin nimeltään Amber Sky, löytyy myös Gdanskista. Pyöränpystytystrendissä olennaista vaikuttaa olevan myös se, että pyörä pystytetään jättömaalle, jolle ei vielä ole keksitty lopullista käyttötarkoitusta.

Gdanskin Amber Skyn vieressä on valtava rakennustyömaa, jolla porataan ja paalutetaan lähestulkoon öin ja päivin, vuorokaudesta riippumatta.

Vaikka Amber Skyssä pyörähteleminen onkin yksi turistisimmista kokemuksista ikinä, on se siltikin hauskaa, Lipun hinnalla saa katsella maisemia vartin verran - kolme kierrosta, sanoi työntekijä, mutta laskutapa on itäeurooppalaisen suuntaa-antava.



Koska kiipesimme Marian kirkon torniin päiväsaikaan, ajelimme Amber Skyllä myöhään illalla ihailemassa Gdanskin yövalaistusta, jolle kännykkäkamera ei tee lainkaan oikeutta.

Bazylika Mariacka, Gdansk

Marian kirkko eli Bazylika Mariacka on suositeltava nähtävyys paitsi matkoillaan kirkoista kiinnostuneille ihmisille myös erinomaiseksi aloituspaikaksi Gdanskin kaupunkiin tutustumiseen.

Marian kirkko on maailman neljänneksi suurin tiilistä rakennettu kirkko, mutta sisältä se ei ole erityisen vaikuttava, pikemminkin kolkon oloinen.



Kirkossa on myös astronominen kello, jossa on erinäisiä mysteerisiä kehiä.



Kirkon torni kuitenkin kohoaa korkeuksiin kaupungin ylle, ja niinpä torniin kiipeämällä saa hienosti kokonaiskuvan kaupungista. Neljänsadan askelman kapuamisen jälkeen saavutaan pienelle kattoterassille, jolta aukeaa näkymä eri suuntiin yli kaupungin.



Klaustrofobisille tai heikkokuntoisille tämä aktiviteetti ei kuitenkaan sovi; noin ensimmäiset sata askelmaa kuljetaan kapeassa, pyöreässä tornissa, mutta sen jälkeen portaikko on huomattavasti avarampi, koko kellotornin levyinen.

Vaikka neljänsadan portaan kiipeäminen on fyysinen suoritus, vaikeampaa oli oikeastaan alapäin tuleminen - varsinkin sen viimeisen noin sadan, kapeassa tornissa jyrkästi kiertävän ja osin sileän liukkaksi kuluneen portaan askeltaminen.

Vesipullo on siis ehdoton eväs mukaan, sillä kirkon kattoterassilta ei tietenkään voi ostaa virvokkeita.

Itse onnistuimme käymään tornissa tasatuntien välissä - voisi kuvitella, että kellojen pauhu tornin sisällä on turhankin huumaava.



Mikäli on kiinnostunut enemmän kirkoista kuin torneista, kannattaa poiketa mieluummin kolmoiskaupungeista Sopotin kirkkoon (Pyhän Yrjön kirkko). Se on tunnelmaltaan intiimimpi ja omaan makuuni vaikuttavampi - ja siellä on myös uskomattoman hienot ikkunamaalaukset.