torstai 22. kesäkuuta 2017

Jari Nissinen: Paha mieli



"Edessä on tiheä lihamuuri."


Like 2015. 318 s.

Paha mieli on taitavasti kirjoitettu Suomen Amerikan Psyko. Päähenkilö on narsistinen taiteilija, näyttelijä-käsikirjoittaja Jesse, joka elää pintaliitoelämää, jota hän tosin ei haluaisi elää tai ei ainakaan tunnusta elävänsä. Hänhän on suuri taiteilija, massan yläpuolella, parempi kaikkia muita - vaikka lukija rivien välistä huomaakin, että "muut" eivät välttämättä ole samaa mieltä.

Romaanin kerrontarakenne toimii erinomaisesti. Kaikki suodattuu päähenkilö Jessen tajunnan läpi, ja vuorosanoja on niukasti. Näin päähenkilön kokemus itsestään välittyy lukijalle ikään kuin ainoana totuutena, sinä, mitä se on päähenkilölle itselleen. Henkilöhahmon ristivalotus syntyy hyvin hienovaraisesti: monissa sosiaalisissa tilanteissa Jesse on omissa ylemmyydentuntoisissa ajatuksissaan, mistä voi päätellä, ettei hän olekaan piireissään niin olennainen ja dominoiva hahmo kuin hän itse ajattelee olevansa.

Ristivalotusta päähenkilön hahmoon tuo myös se, että vaikka hän itse väittää olevansa "paras" ja ylivertainen muihin nähden, hän toisaalta ajautuu yhä syvemmälle omaan todellisuuspohjattomaan todellisuuteensa ja hän kykenee parhaiten (tai ainoastaan) toimimaan sellaisissa tilanteissa, jotka ovat ennalta-arvattavia ja joissa on kontrolli tai käsikirjoitus. Jos hän tulee yllätetyksi, hän on vietävissä, mistä hän ei itse lainkaan pidä.

"Pokeri on reilu ja tasa-arvoinen peli, sillä säännöt eivät ole tulkinnanvaraisia. Rodusta, sukupuolesta, iästä, vammaisuudesta tai köyhyydestä - mistään et saa lisäpisteitä. Kaikki lähtevät samalta viivalta, kuten peleissä ja urheilussa aina."

Toisaalta muut eivät todellakaan näe, mitä Jessen mielessä liikkuu, vaikka hän toisinaan puhuukin suoraan. Hänen sanottavansa on kuitenkin käsittämättömän kylmäävää ja epäodotuksenmukaista muiden mielestä; muut eivät kertakaikkiaan kykene vastaanottamaan sitä, mitä kuulevat:

"Johanna sanoo, ettei kuullut varmaan oikein, ettei se halua uskoa, mitä minä juuri sanoin, että varmaan tarkoitin jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitin."

Myös kerronnan kieli on nautittavaa. Jessen ajatukset ja kokemusmaailma ovat kylmiä ja siekailemattomia, eikä kerronta selittele mitään. Takaumat ja ajatuskulut, joiden raiteille kesken kohtausten lähdetään, syventävät päähenkilön henkilökuvaa ja maailmankatsomusta.

Vaikka Amerikan Psyko Pahan mielen subtekstinä antaakin vahvasti odotuksia juonenkulusta, juoni yllättää silti. Loppua kohden on myös muutama kohtaus, jotka ovat niin kamalia, että jouduin itse lukemaan niiden ohi varsin kursorisesti.

Paha mieli ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta vaikka se viekin tapahtumakulun äärimmilleen, on se silti muistutus siitä, että kaikki ihmiset eivät halua hyvää (tai ainakaan samaa tai samansuuntaista hyvää) - ja kuinka vaikeaa tai mahdotonta muiden saattaa olla sitä nähdä, vaikka se näytettäisiin heille.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli



"Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen."


Like 2016. 300 s.

Antti Tuomaisen teos Mies joka kuoli on sekä dekkari että absurdin humoristinen teos. Päähenkilö on 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa Haminasta. Kaikki muuttuu tarinan ensimmäisenä päivänä, jolloin päähenkilö saa kuolemantuomion: hän on lääkärissä selvittämässä omituisten oireidensa syytä ja saa kuulla tulleensa myrkytetyksi. Toivoa ei ole, joten Jaakko päättää alkaa elää tai kuolla kuin ensimmäistä tai viimeistä päiväänsä.

Romaani on tyyliltään äärimmäisen lakonista ja selittelemätöntä, olipa kyse juonenkulusta, henkilökuvauksesta tai ilmaisusta ylipäätään. Ratkaisu toimii hienosti:

"On keskipäivä, aurinko on kutakuinkin niin korkealla kuin se Suomessa voi olla. Se tarkoittaa sitä, että minä näen tämän kaupungin kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kuolen tänne, tämä on kuolinkaupunkini. Sanassa ei ole samaa kaikua ja ylpeyttä kuin siinä, kun ihminen ilmoittaa synnyinkaupungistaan."

Päähenkilö ryhtyy selvittämään myrkyttäjäänsä ja samalla paljastuu, ettei hänen elämässään mikään olekaan niin hyvin, kuin hän on kuvitellut. Kesäisen Haminan pikkukaupunki-imagon takaa paljastuu jos jonkinlaisia juonitteluja ja juonittelijoita, sienibisnes ei olekaan niin siloista kuin mihin Jaakko on tottunut eikä parisuhdekaan ole sellainen kuin miltä se vielä eilispäivänä vaikutti.

"Kaikki haluavat pitää hieman etäisyyttä mieheen, jonka seurassa tulee jatkuvasti yllätetyksi."

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Åke Edwardson: Maanpäällinen taivas


"Yksi lapsista hyppäsi kiipeilytelineeltä hiekkalaatikkoon, ja mies nauroi äkisti, lyhyesti."


Like 2003. Suom. Tarmo Haarala. Alkuteos Himlen är en plats på jorden, 2001. 491 e.

Åke Edwardsonin Maanpäällinen taivas on toimiva perusdekkari, muttei ehkä kesälukemisiksi ihan paras, sillä tapahtumat huipentuvat joulunviettoon, jota päähenkilöpoliisi Erik Winterin perhe koko kertomuksen ajan odottaa.

Maanpäällisessä taivaassa on kaksi juonilinjaa: päiväkotilapsia vaanii pedofiili ja toisaalta nuoria juhlimasta kotiin matkalle olleita nuoria kolkataan oudolla esineellä. Miljöö on synkkä ja sateinen, ja Winterillä viskiä ja kahvia kuluu, kun vuorokauden tunnit eivät ole riittää rikosten ratkaisemiseen.

Strömforsin pajamuseo, Ruotsinpyhtää


Strömforsin ruukki Ruotsinpyhtäällä on todella kaunis ja idyllinen alue, jossa on ravintoloita, pieniä käsityöläispuoteja kuin myös ruukin historiaa esittelevä pajamuseo.



Museossa on esillä myös sellaista esineistöä, jota tällaisesta museosta ei ensimmäisenä olettaisi löytävänsä: bakeliittiastioita, sähköpistokkeita ja kylpyhuoneenlamppuja. Sahatoiminta kuitenkin lakkautettiin ruukissa vuonna 1953, ja ennen sitä, vuonna 1947, Ahlström alkoi valmistaa täällä edellä lueteltuja esineitä.




Pajamuseossa esillä oleva johtajan työpöytä on uskottavan massiivinen!


Loviisan kirkko

Loviisan kirkko edustaa uusgoottilaista tyyliä ja se on rakennettu vuonna 1865. Kirkon edestä alkaa puisto, joka jatkuu vihreänä nauhana läpi koko Loviisan keskustan. Nykyään kirkon länsipuolella kulkee tie suoraan kirkkoa kohden, mutta aiemmin puisto jatkui myös toiseen suuntaan.


Sisältä kirkko on yllättävän vaalea ja valoisa verrattuna jyhkeään ulkomuotoonsa, ja kirkon alttari on varsin erikoinen; kirkossa ei lainkaan ole alttaritaulua, vaan sen sijaan alttarilla on kipsinen Kristus-patsas.


Ravintola Bella, Loviisa



Ravintola Bella sijaitsee Loviisan keskustassa viehättävässä vanhan talon miljöössä. Kävimme testaamassa Bellan kesälounaan. Salaattipöytä oli tänä kesänä mediassa liikkuvan suomalaissloganin ("raastepöydästä voi aloitella") mukainen, mutta leipä (jota tosin joutui jonkin verran odottamaan; vaikutti siltä, että henkilökunnalla oli kiire) oli todella maukasta ja tuoretta.

Valitsin a la carte -lounaslistalta vuohenjuustorisoton, joka oli kaikin puolin onnistunut kokemus. Kesälistalla oleva kalalautanenkin vaikutti houkuttelevalta, joten ehkäpä paikassa tulee käytyä toistekin!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha



"Kiinnitän sykevyön rinnan ympärille ja vedän treenipaidan päälle."


Like 2015. 215 s.

Riikka Ala-Harjan romaani Kevyt liha on jollakin tapaa liian kevyt omaan makuuni. Aihe on arkinen: on päähenkilö, Saara, joka on eronnut ja jolla on lapsi, Martti. Saara on ammatiltaan teatterin valoteknikko ja teatterissa aletaan työstää Jumalan rakastaja -näytelmää, johon liittyy olennaisesti myös Michelangelon Daavid-patsas. Saara urheilee ja tapaa lenkillä ollessaan 25 vuoden takaisen rakastajansa Jarnon. Syntyy seksisuhde.

Kevyt liha koettaa problematisoida naisena ja miehenä olemista. Daavid-patsas ja sen historia kuin myös Jumalan rakastaja ovat romaanin subtekstejä, mutta sen syvempiä havaintoja naiseudesta, mieheydestä tai ihmissuhteista ei synny. Saara muistelee ex-miestään Askoa, nukkuu poikansa Martin kanssa, kerrotaan (yksinhuoltaja)lapsiperheen arjesta, ja myös Jarnon pojan nimi on Martti - onko tämä nyt sitten elämän monikerroksisuutta ja samanaikaisuutta.

Daavid-patsas on lihaksikas ja niin on urheileva Saarakin. Saara valaisee työkseen näytelmiä: millaisessa valossa hänen oma elämänsä näyttäytyy. Tästä romaanista en saanut irti oikein muuta kuin liian suoraviivaisia rinnastuksia, joiden alla ei ole syvyyttä.

Joachim Rønning & Espen Sandberg: Pirates of the Caribbean - Dead Men Tell No Tales

Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan viides osa Dead Men Tell No Tales kannattaa käydä katsomassa jos ei muuta niin Johnny Deppin tai visuaalisesti upean loppurymistelykohtauksen vuoksi - muutoin elokuvassa on paljon sellaista, mikä ei toimi, minkä nyt voi jo osittain arvata etukäteen siitäkin, että kyseessä on jo sarjan viides elokuva.

Minua on viehättänyt Pirates of the Caribbean -elokuvissa (Johnny Deppin lisäksi) seikkailullisuus, huumori ja aurinkoiset maisemat: sellainen kokonaisuus, jota voisi kuvailla lämminhenkiseksi. Viidettä elokuvaa piinaa synkkyys. Alkukohtaus lähtee liikkeelle siitä, että poika soutaa pimeällä ja myrskyisellä merellä, sitoo kivisäkkiköyden jalkaansa ja hyppää meren pohjaan... Muutoinkin elokuvassa oleillaan enemmän myrskyssä, yössä ja pimeissä loukoissa kuin Karibian auringossa. Minusta perusteltu ei tällaisessa elokuvassa ole sekään kohtaus, jossa joltakulta sivuhenkilöltä revitään sormenkynsi irti.

Yleisesti tuntuu siltä, että kun vitsit ovat vähissä, keksitään kliseinen juoni (juu, luvassa on erinäisiä isä-poika-kohtaamisia ja niin siirappista rakkautta, että onneksi Jack Sparrow'n suuhun on kirjoitettu ironiseksi kevennykseksi hyi hitto -tyyppinen repliikki), jota venytetään, ja ajaudutaan ylipäätään synkkyyden maailmaan.

Jonkinlainen shokki on myös se, että elokuvassa otetaan takauma nuoren kapteeni Jack Sparrow'n elämään - eikä nuori Sparrow näytä ollenkaan nuorelta Deppiltä!

Dead Men Tell No Tales ei ole kokonaisuudessaan ankea elokuva kuten yllä olevasta voisi päätellä, mutta runsaasti ongelmia siinä on. Kuitenkin jo mainitsemani merellä tapahtuva loppurymistelykohtaus on visuaalisesti upea ja myöskin tunteita herättävä.

Alvar Aalto - Taide ja moderni muoto @ Ateneum, Helsinki


Ateneum esittelee Alvar Aallon töitä näyttelyssään 11.5. - 24.9. Aallon arkkitehtoninen muotokieli on puhuttelevaa, ja sitä esitellään niin monin valokuvin eri kohteista...


...kuin myös muutamin pienoismallein, kokonaisista alueista. Tässä Sunilan tehdasalue Kotkasta:


Yksi huone on omistettu Aallon suunnittelemille huonekaluille.


Aallon tyyliä ja tyylillisiä vaikutteista kontekstualisoidaan joidenkin taiteilijoiden kautta. Yhtenä vaikuttajana esitellään Hans (Jean) Arp (1886 - 1966), yksi dadan perustajista. Arpin kuvataiteessa on paljon orgaanisia muotoja. Esimerkiksi tästä näyttelyssä esillä olevasta Tähtiperhe-nimisestä taulusta tulee kieltämättä mieleen Aalto-maljakko.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Markku Lahtela: Vihaa nyt - rakasta myöhemmin


Otava 1983 (W+G 1968). 106 s.

Markku Lahtelan Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kärkevä ja vyöryvä, pamfletinomainen teos, jonka "tähtäimessä" - takakannen mukaan - on "koko maailmajärjestys ja sen muuttaminen". Jotakuinkin tätä vastaa myös teoksen lukukokemus.

Teos alkaa essee- tai novellimaisella osioilla, jossa eri äänet keskustelevat, ja lopulta tästä keskustelusta rakentuu kehyskertomus koko teokselle, jonka ytimessä on 173 fragmenttia. Teos ottaa kantaa moneen suuntaan kritisoiden ihmisen osaa ja osallisuutta.

Vihaa nyt - rakasta myöhemmin koettaa riisua silmälaput lukijan kasvoilta ja osoittaa vallan rakenteiden syvällejuurtuneisuuden:

"Sinä päivänä kun koet tuon kahvipannun niin kuin sinä itse sen koet etkä kirjallisuuden tai muun taiteen suodattamana, sinä päivänä sinä olet vapaa eikä maan päällä ole ainuttakaan ihmistä enää joka olisi sinua ylempänä. Sinä päivänä sinussa romahtaa koko meidän hierarkiamme - -."

Teoksen teknologiakritiikki on edelleen ajankohtaista: "- - hän rupesi hämmästelemään - - että tietokone puhuu - hän osasi itsekin puhua mutta siihen hän oli tottunut." Havaitseminen vaatii uutta tapaa katsoa. Ihmisen itsesokeuteen osuu ironisesti fragmentti numero 31: "Täsmennä herjaukseni."

Maailma puhuu edelleen samaa jargonia kuin teoksen julkaisuvuonna. Lopun esseisitisessä osuudessa käydään dialogia ystävien ja vihollisten välillä:

"Viholliset sanovat: edistys vaatii uhreja.
Ystävät sanovat: mitä me teemme sellaisella edistyksellä joka vaatii uhreja?"

Lukukokemuksena Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kokonaisuudessaan varsin vellova ja tempoileva, mutta mukana on myös kärkiä, jotka osuvat edelleen.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa



"Pitäisi jatkaa jo matkaa, mutta minun on pakko seisahtua hetkeksi katselemaan."


Like 2017. 303 s.

Olen aiemmin lukenut Tiina Raevaaralta romaanin Korppinaiset. Siinä missä Korppinaiset hyödyntää kauhuelementtinä Edgar Allan Poea, uusimmassa romaanissa, Veri joka suonissasi virtaa, vaikutteina on niin Frankenstein, Dracula kuin kansanuskokin.

Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä, jossa päähenkilö Johannes työskentelee - tai on työskentelevinään - kelloliikkeessä kaupungin keskustassa. Johanneksella on vaikeuksia henkilökohtaisessakin elämässään, mutta kun elävien ja kuolleiden välinen raja alkaa vuotaa, tapahtumien vyöryä ei enää voi pysäyttää ja juonenkulku suuntaa Romaniaan, vampyyrien luvattuun maahan.

Juonenkulku vetää mukaansa selittämättömien yhteensattumien virtaan, ja perimmiltään romaani käsittelee kysymystä siitä, mikä rakentaa ihmisyyden. Jos ihminen on pysko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja ajassa kaikki virtaa ja muuttuu, kuinka paljon osia voidaan vaihtaa ja silti puhua samasta henkilöstä?

Parhaimmillaan jännitys romaanissa on suljetun paikan kohtauksissa: mystisesen romanialaisen instituutin huoneissa ja käytävillä sekä pimeissä vuoristometsissä.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Emma Cline: Tytöt


"Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt."


Otava/Seven 2016. Suom. Kaijamari Sivill. Alkuteos The Girls. 287 s.

Emma Clinen romaani Tytöt on oivallista, mukaansatempaisevaa kesälukemista. Romaani on kirjoitettu vetävästi sellaisen mysteerin ympärille, jonka loppuratkaisu tiedetään jo: rakenne on samanlainen kuin esimerkiksi Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin; ja niin on mysteerikin, tosin Clinen romaanin näkökulma on vahvasti naisnäkökulma.

Kauhistuttava mysteeri, joka vaikuttaa Tytöt-romaanin pohjalla, juontaa juurensa kesään 1969 ja tositarinaan Charles Mansonin johtamasta kultista. Keskiössä romaanissa on kuitenkin tyttöys, ja sikäli minulle tulee romaanista vahvasti mieheen Erica Jongin Lennä, uneksi. Millaisia ovat ne peilipinnat, joista tytöt jatsovat maailman kautta itseään, ja mitä peilistä pitäisi näkyä? Miten tytöt muotoutuvat ja valmistautuvat maailman odotuksiin, kuinka paljon he odottavat nähdyksi tulemista maailman, siis poikien, silmissä? Kuinka herkkä ja haipuva minuus voikaan olla, ja entä sitten, jos tulee yhteisö, joka vaikuttaa ottavan ihmisen avosylin vastaan ja kertovan, miten maailmassa voi olla olemassa ihan eri tavoin kuin mihin keskiluokkaisuus ohjaa?

Tyttöjen päähenkilönä on Evie Boyd, 14-vuotias tyttö, joka on tylsistynyt omaan elämäänsä. Vanhemmat eroavat, äiti muuttuu 60-luvun hengessä itseään etsiväksi naiseksi, joka lopulta vaikuttaa vain epätoivoisesti haluavan löytää uuden miehen, eikä Evielle enää tunnu olevan kotona tilaa. Bestis Connie on Evien lapsuudenystävä, jonka kanssa koetaan varhaisnuoruuden kokemuksia, mutta sitten tapahtuu jotakin, mikä ajaa tytöt erilleen. Ja eräänä päivänä puistossa kulkee kolme vierasta tyttöä, joista hehkuu jotain aivan erilaista voimaa, varmuutta ja estotonta energiaa kuin kenestäkään muusta koskaan...

Tytöt on kasvutarina, joka alkaa marginaalista, käy vielä syvemmällä marginaalissa ja päättyy marginaaliin. Romaanissa on kaksi aikatasoa: "nykyaika", jossa Evie on aikuinen, ja kesä 1969, jolloin Evie on 14-vuotias. Ennen muuta Tytöt on kuvaus ulkopuolisuudesta, mihinkäänkuulumattomuuden tunteesta ja valtavasta halusta kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi - niinkin kovasti, ettei ole valmis näkemään sitä, minkä näkee.

Tytöt on vetävästi kirjoitettu kuvaus amerikkalaisuudesta niin 60-luvulla kuin nykypäivänäkin. Jotkin asiat ovat muuttuneet, kuten se, miten huumeista puhutaan - 60-luvulla porttina, nykypäivänä numeroina ja TCH-pitoisuuksina - mutta epävarma ja hyväksyntää hakeva tyttöys näyttäytyy ajasta riippumatta samanlaisena.

Ravintola OmNam, Helsinki

Kasvisravintola OmNam sijaitsee Helsingissä, Annankadulla sisäpihalla Annantaloa vastapäätä. Miljöö on viehättävä ja rauhallinen. Menu on kiinnostava: listalla on hyvinkin erityyppisiä annoksia. Päivisin paikka tarjoaa myös lounasta.

Valitsin alkupalaksi jaetun alkupalalautasen, johon kuuluu luomutofu-skagen, bataattilohkoja ja chiliveganeesia sekä luomuparsaa ja vegandaise. Veganeesi on vegaanista majoneesia, vegandaise vegaanista hollandaisea. Kokonaisuus toimi hyvin yhteen ja maut olivat herkullisia - eritoten vaikutuksen teki tofu-skagen, jota en äkkiseltään osaisi jäljitellä kotioloissa.

Pääruoaksi valitsin ehkä hieman nynnymäisesti wrapin - listalla olisi ollut eksoottisempiakin vaihtoehtoja kuten habanero-punakaalia tai nokkos-lehtikaalikeittoa. Wrap oli runsas ja maultaan erinomainen. Nyhtökaura toi annokseen täyttävyyttä, ananassalsa raikkautta ja lautaselle sivellyssä kastikkeessa oli runsas, suklaaseen vivahtava sävy.

Jälkiruoaksi teki mieli suklaata, ja se toive täyttyi OmNamissa täysin: suklaaraakakakku vei kielen mennessään, mutta on myönnettävä, että puolikas annos kakkua olisi riittänyt vallan hyvin, sillä se on todella täyttävää.

OmNamista jäi positiivinen hyvänmielen ja -ruoan kuva, ja voisinpa hyvinkin käydä testaamassa sen lounaan jonakin päivänä.

Asko Sahlberg: Pilatus


"Jos olen jotakin oppinut, niin tämän: pimeyttä täytyy katsoa suoraan silmiin."


Like 2016. 439 s.

Asko Sahlbergin romaani Pilatus maalaa henkilökuvan nimihahmostaan. Pontius Pilatus on tuutu Raamatun sivuhenkilönä, mutta Sahlberg nostaa hänet keskushamokseen ja lukija pääsee seuraamaan Pilatuksen elämänvalintoja ja työtä roomalaisen imperiumin palveluksessa. Lukijalle tutut tapahtumat Juudeassa ja Jeshua-niminen henkilöhahmo astuvat näyttämölle vasta romaani puolivälin kieppeillä.

Romaanin sävy on melankolinen ja Pilatuksen katse tarkkailee ympäristöä usein ulkopuolelta. Rooman kansalaisen valta vaikuttaa omaan kohtaloonsa näyttäytyy rajallisena, olipa kyseessä sitten prefekti tai keisari. Pilatus kuvaa osuvasti vallantavoittelua ja -himoa. ihmisen tarvetta tavoitella suurempaa, olla enemmän, kuulua joukkoon. Romaani on kerrottu retrospektiivisenä muistelmana, ja Pilatuksen ääni on suurimmalta osin kaikennähnyt ja tarpeekseen saanut:

"Minua viehätti se, että hän ei udellut mitään minun elämästäni eikä toimistani; useimmat ihmiset tekevät sen virheen, että kuvittelevat kaikkien olevan halukkaita jollottamaan loputtomasti itsestään. Heidän mieleensä ei juolahda, että jotkut meistä saattavat olla itseensä kovin uupuneita."

Myös pitkän iän salaisuus paljastetaan romaanissa:

"'Niinpä tiedätte pitkän iän salaisuuden', Tiberius totesi ja heilautti itsensä notkeasti satulaan. 'Se on kyllästyminen. Silloin päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet tuntuvat niin pitkiltä, että ihminen on lopulta jo halukas kuolemaan ja koko ongelma, siis pitkän iän turhamainen tavoittelu, on poistunut. Jos siis toivotte pitkää ikää, käyttäkää aikanne maaten, sillä toista tapaa pidentää sitä ei ole. Aika on illuusio, josta ihminen luo oman harhaisen kuvansa.'"

Paitsi valtaa Pilatus kuvaa osuvasti myös "kiihkoilijoita" - siis nykytermein radikalismia ja radikalisoitumista. Siinä missä nykyajassa äsken mainitsemani sanapari on tapana liittää islamiin, Pilatuksen kontekstissa juutalaiset näyttäytyvät oudon ja käsittämättömän vieraan uskon edustajina, joille ei mikään riitä ja jotka ovat valmiita ilomielin kuolemaan uskonsa puolesta kuin Isis-terroristit nykyaikana. Kun Pilatus ja roomalaiset legioonalaiset tappavat ryhmän juutalaisia kiihkoilijoita ja Pilatus tarkastelee kuolleita, hän näkee ja tulkitsee seuraavaa:

"Se oli nuoren miehen, melkein vielä poikasen ruumis ja sen kasvot saivat minut kavahtamaan. Niille oli jähmettynyt autuas, suorastaan hurmoksellinen ilme ikään kuin hän olisi viimeisen hengenvetonsa myötä jo taivaltanut juutalaisten paratiisissa, täyttynyt ylimaallisen onnen  tunteesta kaiken ihanuuden ympärillään nähdessään. Se sai minut aprikoimaan lyhyen, ohitse kiitävän lyhyen hetken verran oliko tuo nuorukainen kuollessaan tiennyt jotakin mitä minä en tiennyt enkä kenties koskaan tulisi tietämään, oliko hänen valitsemansa tie oikea ja minun väärä, kätkivätkö noitten itsensä uhranneitten miesten pian luhistuvat tomumajat sisälleen minulle ratkaisemattomaksi jäävän arvoituksen, salaisuuden ikuisen onnen salien avaimen. Huomasin alkaneeni vapista ja työnsin soihdun takaisin sotilaan kouraan."

Sahlbergin kieli on osin liian maskuliinista makuuni, mutta osin kielikuvat onnistuvat piirtämään tarkkanäköisesti esiin tunnelmia, jotka ovat tunnistettavia:

"Mies istui kunuleella penkillä juopuneen yskinäisyytensä latteassa kehässä."

Kokonaisuudessaan Pilatus on historiallinen romaani, joka avaa näkökulmia tuttuihin tarinoihin ja henkilöhahmoihin uudesta perspektiivistä ja toisaalta onnistuu historian näkökulmasta paljastamaan olennaisuuksia myös nykyajastamme.

Ravintola El Greco, Helsinki

El Greco on kreikkalainen ravintola Helsingissä, Ludviginkadulla. Kävin testaamassa sitä alku- ja pääruoan verran. Alkuruoaksi söin napostelulautasen, joka oli kerrassaan herkullinen: filotaikinapiirakkaa, hummusta, tsatsikia, täytettyjä minipaprikoita ja oliivia, Kaikkea oli juuri sopivan verran - ihanasti ruokahalua herättelevästi.

Salaattien ja alupalojen suhteen kreikkalainen ruoka on kasvissyöjälle unelma, mutta pääruoat ovatkin sitten asia erikseen. El Greconkin lista on muutoin lihaisa, mutta kasvisvaihtoehtona on "Vegetarian", "keittiömestarimme mielentilan mukaan vaihtuva kasvisannos". No, kohdallani tämä tarkoitti ratatouilletyyppistä haudutettua kasvisannosta, ja täytyy sanoa, että keittiömestarin mielentila oli tuona iltana vahvan suolainen.

Salaatille tai alkupaloille voisin tähän miellyttävätunnelmaiseen ravintolaan toisenkin kerran mennä, mutta kasvissyöjän näkökulmasta pääruokalista on aika ysäriä. Vai mitä vannoutuneet lihansyöjät toteaisivat ravintolasta, jonka ainoaa liharuokaa kuvailtaisiin samoin sanoin kuin El Greco kuvailee kasvisvaihtoehtoaan?

Teemu Leppälä & Petri Kantoniemi: Jäänmurtaja Snow ja valkoinen elefantti


"Snow on suomalainen jäänmurtaja, joka asustaa Katajanokalla muiden jäänmurtajaystäviensä kanssa."


POB 2017. 47 s.

Luen harvoin lastenkirjoja. Jäänmurtaja Snow'n tarinaan minut sai tarttumaan se, että teos on kotimainen ja sen kirjoittaja, Teemu Leppälä, tietää, mistä kirjoittaa: kirjan päähenkilönä on Snow-niminen jäänmurtaja ja Leppälä itse on paitsi kirjailija, myös merikapteeni ja luotsi. Jäänmurtaja Snow ja valkoinen elefantti on sarjan neljäs osa.

Kirja kertoo Snow'n ja hänen työkavereidensa helikopteri Harrietin, sukeltaja Rovin, jäänmurtaja Atlaksen ja Aurora Starin työstä, tällä kertaa Operaati Planktonista, jossa tarkoituksena on kiinnittää merenpohjaan metallilevyjä, jotka tuottaisivat energiaa meren liikkeistä.

Kiinnostavinta kirjassa onkin paikallisuus - se, että liikutaan Itämerellä - ja asiantunteva mutta lapsille sopivaan, personoituun asuun puettu tieto merenkulusta. Teoksen ensimmäisellä aukeamalla esitellään ja nimetään henkilöt ja jäänmurtajalaivan osat - joita tässä tapauksessa luonnollisesti ovat myös silmät ja suu.

Jäänmurtaja Snow -kirjassa on siis jotain samaa kuin Tatu ja Patu -kirjoissa, ja sellaista elementtiä olisin itse kaivannut lisää: leikittelevään asuun puettua tietoa, sillä uskon, että monia lapsia, eritoten poikia, kiinnostaa tekniikka, kuten laivat ja autot.

Jäänmurtaja Snow ja valkoinen elefantti -kirjan satumaisuus piilee siinä, että vaikka laivasto lähtee suorittamaan arkista tehtäväänsä, tutkassa näkyykin jotain outoa. Alun takauman (ja teoksen nimen) perusteella lukija tietää jo, mitä odottaa: jossakin on valkoinen elefantti, mutta miten se löytyy ja mikä onkaan sen sanoma?