Katja Kallio: Yön kantaja

"He ovat lentäneet jo lähes kymmenen tuntia ja liitävät nyt ääneti illan hämärässä."

Otava 2017. 380 s.

Aluksi Katja Kallion Yön kantaja tuntui minusta pinnalliselta ja tekosyvälliseltä romaanilta. Mutta kun romaani pääsee käyntiin, se on niin valloittava, että lukemista ei hennoisi lopettaa. Ja kun kirja on luettu, tarina ja tunnelma ovat vahvoina mielessä.

Päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, köyhän äidin äpärätytär, joka jo pienestä saakka on ollut pitelemätön ja kotikylillään hän onkin saanut liikanimen hassu-Amanda. Yhteisön näkökulmasta hän on elänyt mistäänpiittaamatonta elämää: hän ei ole ahkera eikä käyttäydy niin kuin tyttöjen ja naisten pitää, vaan hän tekee oman päänsä mukaan, juopottelee, jos siltä tuntuu, harjoittaa irtolaiselämää ja päätyy vankilaan useammankin kerran. Riemukasta Amandan elämä ei kuitenkaan ole:

"Ne [taivaansininen hame ja kulunut puuvillapusero henkarissa] jaksoivat heijastella kalpeasti Raunistulan aamujen vihreää valoa, jossa hän käveli nuorena tyttönä pää kivistäen, väsyneenä ja rauhattomana, ja mietti miksipä ei kävelisi suoraan ruskeaan jokeen kun elämältä ei kuitenkaan saisi sitä mitä halusi eikä ilman suostunut olemaan."

Romaani "on saanut inspiraatiota" todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864 - 1918) elämästä.

Romaanin alussa Amanda lähtee Turun Raunistulasta kuumailmapallolentäjä Duplessin matkaan liitämään taivaiden halki kohti Pariisia:

"Mitä Amanda toivoi, että hänelle Pariisissa tapahtuisi? Samaa kuin hän toivoi kaikkialla muuallakin. Maanteitä hän kammosi, hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. - - Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnhyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältäpäin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja voi miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä. Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään. Kova istua, kova nukkua, kova kuolla."

Lentomatka ja Pariisin-aika motivoidaan hyvin alun jälkeen, kun Amanda ja kerronnan fokus siirtyvät Seilin saarelle ja mielisairaalaympäristöön. Sairaalaympäristö ja Amandan henkilöhahmo ovat niin räikeässä ristiriidassa keskenään, että tässä kohdin romaani muuttuu kiinnostavaksi - ja kerronnan kieli samoin. Kieli ei sinänsä muutu mihinkään, mutta kontekstin muutos karistaa ilmaisusta kaiken sen, joka aiemmin tuntui teennäiseltä. Kun Seilin saaren alkukesän aamupäivää kuvataan näin - "Ulkona oli viileää; piha nyreksi vielä varjossa" - tulee ajatelleeksi, että eipä piha varjossa voikaan muuta kuin "nyreksiä". Yön kantaja on kirja, jossa on syvällisyyttä ja kontrasteja, eikä sitä malta laskea käsistään.

Amandan henkilöhahmo on moniulotteinen, ja todellisuuspohja tuo siihen vielä yhden ulottuvuuden lisää: ajatella, että Suomessa on saattanut olla yli sata vuotta sitten joku tällainen nainen, joka on saattanut elää tällaisen elämän! Onko kyse sitten rohkeudesta vai pakosta - romaani tuntuu kallistuvan jälkimmäisen kannalle. Kerronta välittää taitavasti Amandan ajoittain horjuvan todellisuuskokemuksen ja sen, kuinka hän koettaa harhan ja todellisuuden kanssa tulla toimeen:

"Aamuyöt menivät niin keveässä unessa, ettei se ollut unta ollenkaan vaan vain hiukan ohentunutta olemista. Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. - - Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa."

Pariisista Amanda siis päätyy Seilin saarelle. Saaren suljettua maailmaa, yhteisöä ja valtahierarkiaa kuvataan hänen kokemuksensa kautta. Mikä valtava kontrasti onkaan hänen aiemman elämänsä ja Seilin syrjäisen todellisuuden välillä - ja sen, mitä Amanda elämältään haluaa ja mitä hän siltä saa. Amandan hahmo rinnastuu sireeneihin, joita hän saarella jähmettyy havainnoimaan:

"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat kuin olisivat tulleet hulluiksi."

Yön kantaja ristivalottaa hienosti terveyden ja hulluuden välistä rajaa - ja kummalla puolella rajaa ihminen sitten seisookaan, hänen täytyy jollakin lailla sopeutua siihen maailmaan, jossa hän elää. Jokainen maailmankolkka toimii jollakin logiikalla: "Joka ikisellä sairaalan kolkalla on omat sääntönsä; joka maailman kolkalla myös, puiston penkeillä, joka kadun joka pätkällä ja portaalla. Että kuka missäkin saa olla ja kuka ei." Toisaalta maailmassa pitääkin olla jotakin järkeä, jokin syy, jotta olemassaolo olisi todellista ja elämällä jokin merkitys.

Merkitys voidaan luoda aina uudelleen suhteessa vallitsevaan tilanteeseen. Amanda on kaikessa kompleksisuudessaan yllättävänkin sopeutuva hahmo, kun ajatellaan sitä, mitä kaikkea hän romaanissa kokee. Mutta johonkin on aina ankkuroiduttava - jos aikoo olla ihminen, ja tapoja on monia:

"Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistuneesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan. Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään. Ainoa konsti oli kuvitella liikkuvansa jossakin muualla, toisessa paikassa, toisten ihmisten parissa. Ajatella niiden ajatuksia. Lukiessa hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan."

Olipa hullu tai ei, eskapismi ei aina toimi tai riitä. Yön kantajassa öisin ei ulkoisesti välttämättä tapahdu paljoa, mutta silloin sisäinen maailma on valloillaan ja sitä on lähes mahdotonta paeta: "Valvominen oli läpivalaissut hänet. Koko entinen elämä muistui mieleen. Koko tulevaisuus paljastui." Yöt paljatavat asioita.

Yön kantaja herättää kysymyksiä onnellisuudesta ja onnettomuudesta, todellisuuden aika ajoin järkähtävästä olemassaolosta ja havainnon siitä, kuinka vahva Amanda lopulta on. Ja kuinka vääjäämättömästi aika ihmiselämässä etenee: jos saa elää pitkään, kokee enemmän myös menetyksiä - ja kuinka monta kertaa itsensä voi menettää, ennen kuin kyse on lopullisesta menetyksestä?

"Älä kerro kenellekään. Niin Amanda on tottunut sanomaan puhuessaan asioistaan. Älä kerro kenellekään. - - Pitäisikö sen sijaan sanoa: Kerro kaikille."

JP Koskinen: Helppoa rahaa

"Vessan loisteputken valo oli armoton."

Like 2018. 195 s.

JP Koskisen trilleri Helppoa rahaa sijoittuu nyky-Helsinkiin. Tarina lähtee liikkeelle Annankadulla sijaitsevasta ylimmän kerroksen jugend-huoneistosta, jossa Jonna asuu miehensä Erkin kanssa. Tilanne ei ole niin loistelias, kuin miltä kuulostaa: Jonna on jäänyt työttömäksi ja maannut sohvalla jo jonkin aikaa. Hän on väsynyt, elämä ei etene, kiloja kertyy ja lapsiprojekti - puhumattakaan parisuhteen tilasta - junnaa paikallaan. Mieskin alkaa selvästi kypsyä siihen, mitä hän pitää lähinnä Jonnan saamattomuutena.

Jonna saa itsestään irti sen, että hän päättää hakea töitä. Koulutus on aikanaan jäänyt kesken, ja kolmekymppisenä hänellä on meriittinään lähinnä mennyt mallinura ja vuosientakainen miss Kesäheinä -titteli.Jonna hakee töitä Lux Luna -nimisestä kosmetiikkafirmasta, ja sitä mukaa kun hän askeltaa portaikossa kohti firman toimiston ovea ja työpaikkahaastattelua, hänen jo valmiiksi matalalla oleva itsetuntonsa tuntuu romahtavan lopullisesti. Kuka tällaisen luovuttaneennäköisen ja kulahtaneeoloisen kotirouvan oikein palkkaisi?

Lux Lunassa Jonna otetaan kuitenkin hyvin lämpimästi ja kiinnostuneesti vastaan, ja hänelle itselleen täytenä yllätyksenä firma on kiinnostunut palkkaamaan hänet. Ja palkkakin on hyvä! Tiukka vaitiolosopimus täytyy tosin kirjoittaa, mutta eikö se tuotekehityksessä aina näin menekin...

Vaikuttaa siltä, että Jonnan elämä saa juuri sen käänteen, jota Jonna tarvitseekin. Hän pääsee ylös sohvanpohjalta, osaksi työyhteisöä, jossa hänestä välitetään ja jossa hän saa kokea itsensä älykkääksi, kauniiksi ja tarpeelliseksi, ja mieskin alkaa kohdella häntä eri tavoin.

Koska kyse on trilleristä, tämä ei suinkaan ole tarinan loppu, vaan alku. Mitä tämä työ itse asiassa pitääkään sisällään? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä Jonna myykään uutta kuukausipalkkaansa vastaan?

Jonnan hahmo romaanissa on moniulotteinen. Jonnan turhautumista, huonoa itsetuntoa ja väsymystä kuvataan uskottavasti, samoin hänen intoaan siinä kohdin, kun vihdoin tuntuu, että elämässä tapahtuu käänne positiiviseen. Kun ihminen haluaa uskoa hyvään, hän ummistaa silmänsä epäilyttäviltä yksityiskohdilta.

Trillerin ytimessä olevaa kosmetiikkayhtiötä kuvataan kiinnostavalla tavalla, ja romaani tarkastelee kriittisesti sitä, mitä kaikkea yksilö (tai toisaalta rahanahne yhtiö) on valmis tekemään kauneuden ja nuoruuden eteen - siis varsin faustilaisen kysymyksen äärellä ollaan.

Helppoa rahaa on mukaansatempaiseva ja nopealukuinen kirja, joka sopii täydellisesti kesälukemiseksi laiturinnokkaan - ja joka kuitenkin käsittelee myös syvällisempiä kysymyksiä.

2081 - Isoveli valvoo @ Ryhmäteatteri, Helsinki

 
2081 - Isoveli valvoo on sovitus George Orwellin klassikkoromaanista Vuonna 1984, ja juonensa kannalta yllättävän uskollinenkin sellainen. RyhmisNuorten versiossa on kuitenkin oma sanomansa ja näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Päähenkilö on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä. Winstonin hahmo on näytelty uskottavasti ja koskettavasti, siten, että hahmo todella tuntuu moniulotteiselta. Myös Julia, johon Winston rakastuu, on näytelty hyvin. Ensimmäisellä puoliajalla oleva kohtaus Totuusministeriön tavallisesta työpäivästä on oivaltava ja kiinni niin tässä ajassa kuin myös Vuonna 1984 -romaanin ytimessäkin: historia kirjoitetaan uudelleen ja uuskielellä, kun on tarve. Mitä on sote-uudistus? Mitä ovat päiväkotien säästöt? Entä ilmastonmuutos? No ilmastonmuutos nyt ainakin on PELKKÄÄ PASKAA JA PROPAGANDAA! Sen toteaa intiaanipäähineessään myös näytelmässä Isoveljen toimeenpanevaa tasoa edustava johtaja, Kekkosen ja Sipilän risteymä.

Kansa (eli romaanissa prolet) nousee kaduille osoittamaan mieltään, tuomaan esiin epäkohtia ja muutosehdotuksia. Inkkaripäähinejohtaja kuuntelee pokkana - ja toivoo kansan tulevan kertomaan mielipiteensä taas uudestaan, kehuu kansaa siitä, että se on saapunut paikalle. On kuitenkin ilmiselvää, että mitään muutosta ei ole tulossa, vaan johto uskoo tai toivoo pitävänsä kansan tyytyväisenä sillä, että sitä "kuullaan".

Eniten naurunpyrskähdyksiä yleisössä herättänyt hahmo on ehdottomasti Winstonin kaveri, jonka roolin näyttelijäsuoritus on äärimmilleen hiottu kokonaisuus juppimaneereja. Näytelmän rytmi on onnistunut, sillä kohtauksien tyyli vaihtelee sopivasti.

Toisen puoliajan alussa nähdään vastarintaliikkeen opetusvideo, joka selventää näytelmän teemoja varsin hyvin. Ja sitten alkaakin tapahtua. Mitä rakkaus kestää? Mikä kaikki on petosta? Missä tilanteessa ihminen on valmis myymään toisen?

Kohtaus, jossa Winston on kuulusteltavana, on toteutettu näytelmässä voimakkaasti, ja siinä tulee esiin myös näytelmän maanisin ja pelottavin sekä tässä kaikkeudessaan hienoin näyttelijäsuoritus, kun Totuusministeriön naiset lisäävät voltteja Winstonin sähkötuoliin. Toinen ministeriön naisista hihittelee niin sadistisesti, että kidutuskohtaus tuntuu todella karmivalta. Hahmon maanisuutta ei ole kuitenkaan viety komedian puolelle, vaan hahmosta välittyy täydellisesti hulluus ja nautinto.

2081 - Isoveli valvoo -näytelmässä noin puolet näyttelijöistä on maahanmuuttajia tai maahanmuuttajataustaisia. Näytelmä näyttää suomalaisuuden moniulotteisuuden - tämä kansa ymmärtää suomen kielen merkityksen ja jokaisella yksilöllä on oikeus puhua kieltä omalla tavallaan, omalla murteellaan tai omalla aksentillaan. Eräs näytelmän vahvuuksista on nimenomaan tämän asian näkyväksi tekeminen ja konkretisoiminen: Suomessa ei juuri olla totuttu kuulemaan tai kuuntelemaan eri tavoin puhuttua suomen kieltä (toisin kuin vaikkapa englanninkielisessä maailmassa on totuttu lukuisiin aksentteihin, joilla kieltä puhutaan, samoin kuin todennäköisesti siihen, että kielenpuhuja saattaa käyttää kummallista tai virheellistä sanavalintaa tai rakennetta), ja yleisössä ollessaan katsoja pääsee kuulemaan erilaisia suomen kieliä.

2081 - Isoveli valvoo on hienosti onnistunut kokonaisuus, joka onnistuu irvailemaan niin konsulttimaailmalle kuin ihmisen tyhmyydellekin, ja toisaalta kuitenkin suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta ja tulevaisuuteen kohdistuvia unelmia. Miten olisi maailmanrauha? Ja myös kesämökki ja Coca-Cola?

Harri Nykänen: Valhe

"Jos kuolemaa voi sanoa kauniiksi, niin enoni Eliaksen kuolema oli kaunis, ainakin mustavalkoisen rikospaikkakuvan perusteella."

WSOY 2007. 320 s.

Harri Nykäsen dekkari Valhe imaisee mukaansa heti ensi sivuilta alkaen ja tarina pitää lukijan koukussaan loppuun saakka. Nykänen ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta tällaisia kirjoja lukisin mielelläni enemmänkin.

Kuten takakansi lupaa, kyse tässä dekkarissa on valheesta - valheen kerrostumista ja kertautumista erään suvun historiassa siten, että kun valhe nykyhetkessä alkaa paljastua, lukijakin saadaan yllätettyä useampaan kertaan.

Valhe lähtee liikkeelle melko tyypillisestä dekkarin aloitustilanteesta: miespäähenkilö, tässä asianajaja Kai Manner, menettää elämänsä tukipilarit. Äiti kuolee, vaimo jättää, asianajajaliitosta tulee potkut. Elämä on järjestettävä uudestaan. Kai päättää muuttaa nyt tyhjäksi jääneeseen lapsuudenkotiinsa:

"Päätin myydä tai lahjoittaa Pelastusarmeijalle suurimman osan vanhoista huonekaluista ja hankkia tilalle oman makuni mukaiset. Heti ensiksi sisustaisin uudelleen olohuoneen ja makuuhuoneen. Sillä hetkellä ymmärsin mustalaisia, jotka hävittävät kaikki vainajan käyttämät liinavaatteet, vaatteet ja tavarat."

Äidin kuolemasta seuraa muutakin kuin surua ja huonoa omaatuntoa siitä, kuinka Kai olisi voinut olla parempi ja huolehtivampi poika. Suvussa on vaiettuja asioita, kuten Kain isä - Kai ei ole koskaan tavannut isäänsä, eikä äiti ole suostunut kertomaan isästä mitään. Kain eno on kuollut nuorena ja kuolemaan liittyy jotakin vaiettua; aiemmin Kai on luullut, että kyseessä on sairaus, mutta kuolema paljastuu itsemurhaksi.

Kain saadessa selville yllättäviä asioita menneisyydestään - ja hänen myös kiinnostuessa selvittämään niitä enemmänkin - nykyhetkessäkin alkaa tapahtua uhkaavia asioita. Onneksi Kailla on ystävä, rikoskomisario Ritvanen, johon Kai voi tukeutua niin uhkaavien asioiden selvittelyssä kuin yksityiselämässäänkin, sillä myös Ritvanen on juuri tullut jätetyksi:

"Tiedätkö mistä suomalaiset avioerot yleensä johtuvat? Kunnioituksen puutteesta. Mies kaipaa naiselta ennen muuta kunnioitusta. Jos hänelle antaa sitä, hän yrittää olla sen arvoinen, jos ei anna, hän lopettaa yrittämästä."

Romaani on viehättävä dekkari juuri siksi, että se lähtee liikkeelle mikrotasolta eli siitä, että Kai haluaa ottaa selville, kuka hän on ja missä ovat hänen sukunsa juuret. Tästä lähtötilanteesta tarina laajenee kuitenkin toisaalta romaanin nykyhetkestä menneisyyteen, toisaalta mikrotasolta makrotasolle. Erään Kain tuttava-asianajajan ohje on kuin lukuohje Valheeseen:

"- - asioita piti katsella sekä kaukaa että läheltä, sisältä ja ulkoa, edestä takaa ja vielä päältävin, jos se oli mahdollista."

Ja kun asioita katsoo monesta suunnasta ja eri etäisyyksiltä, niin lopulta "On vain kaksi asiaa, joille ei mahda mitään, kuolema ja rakkaus. Kaikki muu on mahdollista" - ja siitä tässä dekkarissa on kyse.

Aila Tuomi: Kuolemanvoittoleikki

"Tämä on luettelo maalauksista, jotka Kristian maalasi Jyväskylässä sinä talvena, kun olimme erossa jo kolmatta vuotta."

Kirjayhtymä 1990. 271 s.

Aila Tuomen Kuolemanvoittoleikki on ristiriitainen romaani. Aluksi olin jättää sen lukemisen kesken, kahdesta syystä: toisaalta siinä on jotain äärimmäisen ysäriä tai sitten tarkoitan tässä ysärillä sitä, mitä itse luin ysärin alussa, eli nuorisokirjallisuutta, toisaalta romaanin alkupuolella kerronta fokalisoituu osin romaanin keskushenkilön, Kristianin, läpi silloin, kun hän on lapsi - enkä ole erityisen innostunut lapsipäähenkilöistä. En kuitenkaan luovuttanut, ja kokonaisuudessaan Kuolemanvoittoleikki on onnistunut lukukokemus.

Romaanin tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Mikasta - jonka näkökulmasta tarinaa enien kerrotaan - ja Kristianista, joka on veljeksistä se, jonka ympärillä tarina eniten pyörii. Mika on Kristianin pikkuveli, mutta heistä kahdesta se, joka on perinteisellä tavalla miehekäs, siis toisaalta lihaksikas, toisaalta äkkipikaisen aggressiivinen ja kaikenkaikkiaan niin periheteromainen kuin olla ja voi. Niinpä Mika, niin pikkuveli kuin onkin, on veljessuhteessa se, joka saa toimia pelastajana. Hän on pelastanut Kristianin tilanteesta jos toisestakin, useimmiten nyrkkiensä avulla.

Kristian puolestaan on eteerinen ja taiteellinen - sekä hyvin herkkä. Hänen mielenterveytensä on ollut koetukseela ja lapsena ja teininä, kun perhettä on kohdannut erinäisiä tragedioita. Tästä juontaa romaanin nimi, Kuolemanvoittoleikki. Kristianin abivuonna veljekset ovat keksineet tämän leikin, jolla saa pidettyä Kristianin demonit loitolla. Leikin leikkiminen on kuitenkin vaarallista ja kuluttavaa, ja niinpä Mika on pistänyt välit poikki Kristianin kanssa tämän valmistuttua ylioppilaaksi.

Romaanin nykyhetkessä ollaan kolmen vuoden päässä abivuodesta, ja paljastuu, että Kristianilla on toisaalta vakavia sydänvaivoja, joita hän ei ole hoitanut asianmukaisesti, sekä valtava perintö käsiensä ulottuvilla. Perhe on sitä mieltä, että Kristian kuuntelee vain Mikaa, joten Mikan on otettava yhteyttä Kristianiin. Tästä lähtee liikkeelle romaanin nykyhetkessä etenevä juoni, jonka tapahtumia valotetaan takaumin.

Kuolemanvoittoleikki on oiva katsaus 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen asenteisiin. Kristian nimittäin on homoseksuaali. Mika puolestaan on "tosimies", joka muistaa korostaa sitä, kuinka hän tarvitsee naisia muun muassa paineidensa laukaisemiseen. Mika ei juuri mitään homoudesta tiedä, mutta kun hän käy pelastamassa humalaisen veljensä homodiskosta, hän keskustelee erään keski-ikäisen homon kanssa, joka suosittelee hänelle tietokirjaa luettavaksi; sitä kautta Mikakin saa asiallista tietoa homoseksuaalisuudesta ja oppii näkemään ilmiön ja hiljalleen ymmärtämään sitä:

"Tavallisilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä alakulttuurista, joka jossain heidän jalkojensa ja massakulttuurin puristuksessa yritti löytää ihmisarvonsa ja elintilansa. Olin kiitollinen kaikesta siitä, minkä olin joutunut kokemaan, näkemään ja lukemaan, sillä hetkellä, kun näin Nilkin ilmeen, Sen nimi oli syyllisyys, häpeä, alistuvuus, nöyryys."

Mikan ja Kristianin suhde sen sijaan on aina, välirikkoa ennen, ollut hyvin läheinen, jopa epätyypillisen läheinen. Perheessä sitä on selitetty pitkälti perhettä kohdanneiden tragdioiden avulla. Nyt Mikan tehtävä on pelastaa Kristian ja saada hänet suostumaan hänelle elintärkeisiin sairaalahoitoihin ja samalla selvittää abivuoden päätteeksi tapahtunut välirikko, sillä ilman tapahtuneen kohtaamista Kristianin kanssa asiat eivät etene.

Kuolemanvoittoleikissä on kyse vieraan ymmärtämisestä, mikä koetetaan tehdä lukijallekin mahdolliseksi juuri Mikan henkilöhahmon kautta, johon toisaalta tiivistyy stereotyyppinen miehisyys ja heteroseksuaalisuus mutta joka toisaalta Kristianin kanssa jaetusta lapsuudesta ja nuoruudesta johtuen on myös moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. Ollaan itsensä näkemisen ja itsensä hyväksymisen kysymysten äärellä - sillä ilman itsensä kohtaamista ja hyväksymistä ei voida vaatia sitä, että muut tai yhteiskunta näkisivät tai hyväksyisivät jotain, jonka olemassaoloa ne eivät tiedä tai ymmärrä:

"Mene peilin eteen - - yritä hyväksyä se, mitä näet, yritä rakastaa sitä ajatellen, että se on mies, jonka kanssa sun täytyy elää. Sun täytyy saada sen hyväksyntä, rakkaus ja kunnioitus, ei muiden... Mutta sun täytyy kans oppii tekeen sille hyvää."

Kuolemanvoittoleikki näyttää myös sen, että Suomen asenneilmapiiri on osittain muuttunut huimasti noin kolmessakymmenessä vuodessa; osittain taas samankaltaista ahdasmielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, pelkoa, on edelleen vahvasti olemassa.

Michał Witkowski: Hutsula

"Viides kerros, soitan ovipuhelimella, joku kimittää, kuuluu oohittelua ja aahittelua."

Like 2007. Alkuteos Lubiewo, 2005. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. 314 s.

Michał Witkowskin Hutsula on hämmentävä romaani Puolan kommunismin ajan homokulttuurista ja siitä, millaisena se jatkui, vaikka kommunismi romahti. Hutsula on samaan aikaan punastuttava, nostalginen ja empaattinen. Takakansi luonnehtii romaanin olevan "eräänlainen hinttari-Decamerone", ja se on osuvasti sanottu. Romaanin keskushenkilö on saman niminen kuin kirjailija (toki häntä useammin kutsutaan Mikaelaksi), mutta enemmän äänessä ovat muut, lähinnä vanhemmat homot, joita romaanissa kutsutaan "siskoiksi". Hutsula vaikuttaakin olevan kadonneen tai katoamaisillaan olevan, epätrendikkään ja todellakin marginaalissa olevan siskokulttuurin kuvaus.

"Siskot ovat omaksuneet ne käyttäytymismallit, joista naiset ovat emansipaatiossaan päässeet eroon: passiivisuuden, mieltymyksen alistumiseen, vaitiolon, jalan panemisen toisen päälle merkkinä sulkeutumisesta, suun suipistamisen saman asian ilmentymänä, miehen elättinä olemisen itsenäisyyden sijaan, itsensä alentamisen, tietynlaisen yliherkkyyden jota nykyään esiintyy harvoin edes kaikkein naisellisimmilla naisilla, jopa juoruilunhalun ja ailahtelevuuden ('nainen on häilyvä'). Nämä feminismin ovesta ulos heitetyt piirteet palaavat takaisin siskouden ikkunan kautta."

Siskot eivät edusta sitä, millaisena homoseksuaalisuus nykymediassa näyttäytyy, mitä kirjan kertojanääni kritisoi ja minkä kertojanääni näyttää tylsänä paasaamisena: " - - että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätään oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vain tahriintuisi)."

Siskot ovat jotain ihan muuta. Siskouden kuvaamiselle on vaikeaa löytää kieltä, koska siskoudesta "ei ole kirjoitettu reportaaseja": "Kaikesta voi kirjoittaa: huorista, roistoista, murhaajista, metallivarkaista ja petturista, mutta tästä ei voi. Vaikka tässä kukaan ei tee kenellekään mitään pahaa. Ei ole olemassa kieltä jolla tästä voisi kirjoittaa - voi vain kirjoittaa että 'perse', 'kyrpä', 'ottaa suihin', 'julli'", "Siskot kutsuvat toisiaan hellittelymielessä hutsuiksi, akoiksi ja luntuiksi ja ovat onnessaan". Ja tällaista kieltä romaanissa käytetäänkin runsaasti ja roisisti, ja romaanin kielen maailmaan totuttelemisessa  tottumattomalla lukijalla meneekin aikansa punastelemisen parissa.

Toisaalta siskouden kieli on aivan omansa, ja hyvinkin rikas sellainen. "Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää. Nykyään voi rahalla vaihtaa kaiken: sukupuolen, silmien ja hiusten värin... Ei jää tilaa mielikuvitukselle. Siksi heistä on parempi olla köyhiä ja 'leikkiä'." Tämän groteskin ilottelevuuden ja surumielisyyden varaan rakentuu romaanin empaattinen katse ja nostalgia. Maailma on jo muuttunut, mutta siskot eivät:

"Niin, vanhoilla siskoilla on jo Villonin katkera elämänkokemus, ota poikia vielä kun on niiden aika, mutta siskojen aika on jo ohi ja silti he ottavat, ottavat ihan liian myöhään, vaikkei enää ole juuri mitä tuoda näytille. He seisoskelevat täällä kuin juhlissa joista ovat myöhästyneet, jäljelle on jäänyt pelkkiä rippeitä."

Myös maailman muutosta ja mennyttä maailmaa kuvataan ymmärtävän linssin läpi, mikrotasolla. Homokohtaamiset sijoittuvat pääosin puistoihin ja puistojen yleisiin vessoihin, ja näin kerrotaan "Keskusaseman Pisuaressasta", siis vessavahdista:

"Koko kommunismin ajan ja pitkään vielä sen jälkeenkin hän istui nyrpeän näköisenä vessaneteisessä, omassa vastaanottokopissaan, lilanvärinen esiliina yllään, tukka sekaisin, ja hörppi lasitölkistä teetä, oikein ryysti, ja 'istuskeli'. Istuskeleminen oli ennen aikaan oikea elämäntapa."

Istuskeleminen elämäntapana! Tämäntyyppisia havaintoja kommunismin maailmanjärjestyksestä romaanissa riittää. Siskotkin ovat läpeensä nostalgisia, he tuntuvat ymmärtävän olevansa menneen maailman jäänne. Hutsula kertoo ihmisistä, jotka ovat marginaalin marginaalissa:

"Ai että miten meikäläiset pärjää? No, ei se helppoa ole. Ensinnäkin eletään yksin, toiseksi elämä on niukkaa, ollaan syrjässä, eläkkeellä, sivussa valtavirrasta. Sama juttu nuoremmillakin, ollaan jotenkin sivussa. Kaksinkertainen marginaali, ollaan köyhiä ja lisäksi vielä hinttejä. Sitä pitää luoda itselleen sellainen oma pikku maailma. Niin. - - Sitten sitä tottuukin yksinäisyyteen ja merkityksettömyyteen - ja siitä hauskuus alkaakin. Katsos koko vuoden voi iloita (vaivihkaa, töissä, pöydän ääressä, peiton alla) siitä, että pääsee tänne koko kesäksi aurinkoon kutemaan ja rasvaamaan itseään, katselemaan..."

Ja tuo paikka, jonne pääsee "koko kesäksi aurinkoon kutemaan", on Hutsula: dyynit Itämeren rannalla, ja etenkin yksi majatalo. Hiekkadyynirannoilla keskushenkilö Mikaelakin "on kytiksellä" siinä missä muutkin siskot - unelmia ja kuvitelmaa on enemmän kuin todellista toimintaa, ja niinpä Mikaelakin ehtii suunnitella kirjaprojektiaan ja hahmotella "Puolen Suurta Siskoatlasta": kuvailla erilaisia siskotyyppejä ("Kulutussisko", "Operettisisko", "Iänikuinen Tuote-esittelijäsisiko", "Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko eli lyhyesti Edustussisko"...) ja kerätä siskojen tarinoita kirjaansa. Esimerkiksi tällaisia:

"Kukkeimpina aikoinaan - eli siis seitsemänkymmentäluvulla - Näyttelijätär kävi kytiksellä paikalla jota kutsuttiin Oikeustalonkulmaksi. Nyt sinne ei työnnä kuonoaan kapinen koirakaan, mutta siihen aikaan se kuhisi elämää! Siellä ravasivat lähikivitalojen ja huopakattoisten elementtimörskien tavalliset heterot, aviomiehet ja perheenisät, kotivaatteissa eli siis pikkuhoususillaan, kiireesti sillä vaimo oli torkahtanut television ääreen. Eikä aikaakaan niin suihinotto oli jo toimitettu!"